perjantai 20. toukokuuta 2022

Päähenkilö

Siitä on reippaasti pari vuotta kun viimeksi raahasin valtavaa matkalaukkua kaikki viisi kapeaa kerrosta isäni ahtaaseen asuntoon. Kirjojen määrä on räjähtänyt käsiin ja tölvin pinoja polvellani kumoon joka käänteessä. Kaikki on kuitenkin lohdullisella tavalla entisensä. Rutiini on muuttumaton ja mukavuudenhalussani huomaan pakanneeni aivan liikaa. Olen unohtanut kuinka kaikki tuntuu täällä ylimääräiseltä silmänrajauksia myöten. Matkapäivän aamuna näin niihin vaivaa ja kikkailin aikani jotain 60-lukulaista, kun viimein saavuin tunsin itseni ylipukeutuneeksi.

Lämpötila kävi yli kolmessakymmenessä, junassa istuva nainen kertoi lentäneensä juuri Marokosta ja täällä on lämpimämpää. Juttelimme hetken ja kun hänelle selvisi saapuneeni Suomesta keskustelu kääntyi odotetusti.
”Ettekö te pelkää?”
-Emme.


Sain ikkunapaikan lennolla ja ihmettelin punaisia kattoja. Miniatyyrimaisema ei käynyt järkeen. Seurasin laskeutumista ja odotin milloin se alkaisi. Vasta nyt kun istun huoneeni lattialla kerrossängyn edessä alan ymmärtää missä olen. Unohdin ostaa savukkeita Suomesta, täällä ne ovat typerän hintaisia. Kaikki käärii siitä syystä. Join saapumisiltana isäni kanssa oluet ja kävimme ulkona syömässä. Kävelin kebabilasta paikalliseen irlantilaiseen toiselle oluelle ja eksyin paikallisten nuorten kanssa samaan pöytään. Ihastuttavan kohteliasta väkeä, tunsin oloni tervetulleeksi ja siirryimme toiseen paikkaan jonne jäin istumaan sulkemisajan jälkeen kun työntekijät laskivat kassaa. Ulkona satoi kaatamalla. Kieli on vielä kankea ja kuuntelin natiivien sanastoa ymmärtämättä suurinta osaa slangista. Siinä menee pari viikkoa kun alkaa taas sujumaan. He olivat ymmärtäväisiä. Opetin kaikille sanan sisu.


Draaman kaari ei viehätä.


Kerroin isälle olevani tyhjä. Jätin kaikki ajatukseni Suomeen. Kaikki tunkkaisuus katosi siinä samassa. Olen liian pitkään ollut samassa paikassa eikä se ole minulle tyypillistä. Menetin pariksi vuodeksi kosketuksen toiseen puoleen kokonaisuuttani joka kuormitti tavoilla mitä en osannut aavistaa. Nyt se on ilmeistä. Olen elänyt ahtaasti pitkään ja tilan ottaminen on vaivalloista. Olen paljon suurempi kuin itsekään tajuan, muistin sen kun isä istui metrossa vastapäätä ja kertasi kuinka paljon töitä on luvassa. Minun tarvitsee piirtää lisää kuvia liimattavaksi, katutaidetapahtumia on luvassa pitkin viikonloppua ja kotona käteeni ojennettiin digipokkari kuvia varten. Minulta odotetaan lisäksi lauluesitystä koska hän oli ottanut vapauden sopimaan sellaisesta enkä tiedä lainkaan mistä on kyse. Teen vähän kaikkea, olen kuin mikäkin renesanssimies. Siihen on aina kannustettu. 

En aio kieltää itseltäni mitään. Lähestyn kaikkea lempeydellä, olen parhaimmillani kun annan asioiden soljua. Luovuus on luontaista kun sen sallii virrata vapaasti, pakonomainen suunnittelu ja suorittaminen ei aiheuta kuin aikaisen loppuun palamisen. Olen tehnyt sen virheen.


Tuntuu kuin olisin paennut laatikosta. Sellaisesta kapeasta ja matalasta joka on raivokkaasti yrittänyt ratkaista ja yksinkertaistaa numeroiksi. Vaatinut valitsemaan tieni ja tyyppini, tehdä selkeämmäksi. Etten vaikuttaisi ylpeältä tai luulisi itsestäni liikoja. Täällä ekstroverttien maassa asetelma on käänteinen, minua pidetään ujona ja vaatimattomana. Siestan jälkeen lähdemme isän kanssa kaupungille, päivittäinen graffitien metsästys alkaa. Rutiinit ovat tärkeitä. Rutiinit pitävät hengissä.  


Pohdin kuka on henkilö päässäni. Yksittäinen yksilöllinen ja varsin miellyttävä kun saa puuhailla omiaan. Olin varautunut huonosti säähän ja jouduin tekemään vaateostoksia. Löysin alennuksesta oikein mainiot vihreät puuvillahousut joita näen käyttäväni väsymiseen asti. Matkustaminen, se aika kuukaudesta, olut, helle ja nestehukka. Sormet tuntuvat paksuilta nakeilta. Hiukset menevät pörröiseen kiharaan ilmankosteudesta, perimäni ominaisuudet tulevat ilmi. Tein päätöksen olla tyytyväinen, onnellisuuteen pyritään päivittäin, mutta tyytyväisyys riittää hyvin. Minulla on ollut ikävä päähenkilöäni, jonnekin hautautuneena kaiken ylimääräisen alle joka on halunnut määrittää minua uusiksi. Kuinka kukaan voisi ymmärtää jos en ymmärrä sitä edes itse. 


"Mitä sinä teet työksesi?"
-Olen tällä hetkellä työtön, sitä ennen lajittelin tekstiiliä kierrätyspisteessä ja sitä ennen olin rocktähti.
"Rocktähti? Oikeesti?"
-Kyllä, ihan oikeasti.

Kyllä, ihan oikeasti. En tehnyt sitä ärsyttääkseni ketään tai näyttääkseni kenellekään. Ajattelin sen olevan jotain mitä kaikki pohjimmiltaan haluavat. Ettei siinä ole mitään kummallista jos joku sitä lähtee tavoittelemaan kuten monet muut lisäkseni. Siihen ei pyydetä keneltäkään lupaa ja omaksuin tittelin niin nopeasti kun koin sen mahdolliseksi. Laitoin sulkia hattuuni niin monta että minusta tuli lopulta heimopäällikkö. Välillä ajatuksissani vilahtaa varjo, kysymys siitä kuinka monia mahdan ärsyttää. Kuinkahan moni tuhahtaa ajatukselle ja kuinka he voivat minua asiasta oikaista. Varjo hajoaa valoon kun käännyn katsomaan kohti. Ikinä ei tule olemaan tarpeeksi, ei ole olemassa yhdenlaista dokumenttia tai palkintoa kuin itse kokemuksen läpi eläminen. Terveisiä täältä toiselta puolelta.


Ei se mitään. Ei se mitään rakas minä. Ei sillä ole merkitystä. Olen tehnyt hyvin, tarpeeksi ja parhaani. Ei muulla ole väliä. Muistellaan sitä kun asioista sovittiin ja perille suunnistettiin paperikartoilla. Tärkeimmät uutiset tulivat tasatunnein eikä kuulumiset kiinnostaneet kuin vasta paikan päällä. Minun kestää vielä asettua tänne, ranskalainen tekemättömyyden taidemuoto on haastavaa suorittajalle. Varjo tulee taas vierailemaan, enkö ole ajatellut tämän olevan joltain pois. Miltä vaikutan muiden mielestä kun näin itsestäni paljastan. Isä koputtaa huoneeni ovea ja kysyy kiinnostaako lähteä syömään Bellevilleen, unohdan samassa äskettäisen. 

SHARE:

keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Kiitollisuus


Olen pudonnut laskuissa moneenko päiväkirjaan kirjoitan. Kannustimena heille joiden kirjoittaminen on estynyt sillä blokki on todellinen ja sen purkaminen ylitsepääsemätön. Löysin kerran avuksi neuvon että luopuu tyypillisestä tavastaan kirjoittaa ja siirtyy kokeilemaan muita tapoja. Voi myös vaihtaa maisemaa kunhan rikkoo entistä kaavaa. Jos on tottunut istumaan kannettava sylissä sängyssä, siirtää itsensä sulkakynän kanssa puistoon tai vaihtaa perinteiseen kirjoituskoneeseen, jos on niin onnekas että omistaa sellaisen jonka mustenauha ei ole täysin kuivunut.

Alkuun ainakin luopuu suurista tavoitteista ja sallii paljon lepoa. Ei kaiken kirjoittamisen tarvitse olla kertovaa kunhan totuttaa itseään tarttumaan lähimpään keinoon kun tulee jotain tallentamisen arvoista mieleen, joka on siis aivan kaikki mahdollinen. Siitä minä olin huolissani, että jos aloitan olen alituiseen kynä kädessä pakotettu kuluttamaan valtavasti muistikirjoja. Vaikka tämä juurikin on se mitä halutaan. Huoli omasta tuotteliaisuudestaan on erikoinen juttu. Se kyteytyy kysymykseen: Olenko minä sittenkin liikaa?


Kertoja on puhuja on esiintyjä johon huomio kohdistuu. Asia ja ilmaisutapa nostaa jalustalle jolla olen seissyt usein kuin kotonani. Osaan laskeutua siltä itsekin, mutta jotkut varmasti silkasta avuliaisuudesta ovat sen halunneet varmistaa. Ilmaisun tukahtumisen uhallakin se on ollut parempi vaihtoehto kuin antaa minulle enemmän aihetta ylpeyteen. Vaikka se olisi työllä saavutettua. Tämä kaikki ottaa henkeen heti kun vähänkään sille altistun. Olen aina ollut liikaa vaikka näkisin sen vaivan olla vähemmän. Vastasin alakoulussa kokeissa väärin että olisin lähempänä keskiarvoa enkä koskaan tehnyt kotitehtäviä. Voitin kirjoituskilpailuja samalla kun istuin jälki-istunnossa huolimattomuudesta äidinkielessä. Puhun rallienglantia etten vaikuttaisi pätevän liikaa aksentillani. Olen kantanut johtajan roolin käyttämättä titteliä ja tehnyt sovitun palkkiotta. 

Jotta olisin näkyvämpi edes itselleni rehellisempi, se tietää muille lievää epämukavuutta jota olen aina koittanut välttää. Toivonut turhaan huomaavaisuutta omaan tilaan ja hiljaistakin kunnioitusta tekemisiini. En ole halunnut tuoda liiaksi omaa kärsimystä esiin koska siitä joku muu saattaisi harmistua. Tämä on toistuva tarina joka on käynyt tylsäksi. Tiedän pitkäaikaissairaana lapsena kuinka paljon se aikuisiin sattuu ja minkälaisen tunnetaakan heihin langettaa omana itsenään, siksi niin hyväksi on oppinut vointiaan vähättelemään.


Monesti jäänyt sen äärelle miksi olen niin vaikea rakastaa vaikkei se pidä paikkansa. Se on jälki jostain hyvin kaukaa ja vakiintunut osa rakenteita joita sen uhrit parhaillaan purkaa. Moni siitä syystä tulee epämukavuutta kokemaan kun hyvinvointia lakataan kannattelemasta herkempien kustannuksella. Se on vastaan syvintä luontoani siirtää vastuuta mutten voi muuta. Tästä lähtien olen ottaja ja laulan merimiehet karille joiden kultahampailla koristaudun. Velvollisuuteni kuuluu harmonialle ja tasapainon nimeen minun on kipattava omasta maljastani ennen kuin uppoan yhtään syvemmälle. Muillakin on vuoronsa karaistua.

Välillä olen pimeys itse. Minusta tulee osa varjoja ja legendaa. Olen kuitenkin paljon työstänyt kuinka palata takaisin kun siellä asti käyn. Olen tehnyt siitä rutiinin, että aina aamuisin kun juon kahvini ja katson piirrettyjä, kirjoitan sivun täyteen lauseita kaikesta mistä olen sillä hetkellä kiitollisuudessa. Se on hyvä harjoitus kaikille vaikkei aikomuksena ole nostaa värähtelyitään. Sillä tavoin saatan lempeästi itseni omalle epämukavuusalueelleni joka on olla itseensä tyytyväinen. Tähän sateenkaarikantiseen kirjaan kirjoitan vain hyvistä asioista ja omista itsekkäistä haluista. Ehkäpä sillä suoristan ohjelmointiani laskemaan yksin vain omaksi edukseni ja niille jotka ovat tärkeimpiä. Jospa sen myötä kaikki menisi vähemmän päin helvettiä.

Täten ilmoitan etten ota vastaan kuin kehuja ja lahjuksia.

Olen sen arvoinen ja kaikki tiedämme sen.

SHARE:

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Meikkiaskartelua


Meikkien suhteen olen tähän saakka ollut harkitseva. Pärjäsin vähällä ja sitten jokin puraisi. Olin uudenlaisen äärellä. Pientä purkkia ja koteloa alkoi viemään tilaa laatikosta. Tuntui etten enää saanut hankkimilleni tuotteille riittävästi käyttöä. Kokoelman laajuus tuntui viimein riittävän, mutta säilytys oli pulma johon tarvitsin ratkaisua.

Innostuin katsomaan pannuprojekti-ja depotting-videoita, eli tuotteiden määrätietoista loppuun kuluttamista ja meikkipannujen siirtämistä alkuperäispakkauksista vähemmän tilaa vieviin magneettipaletteihin. Tästä alkoi lukuiset illat muovinkäryssä kun irrottelin sytkärillä pannuja purkeistaan ja aloitin meikkitetriksen vanhoihin DVD-ja CD-koteloihin.  


SHARE:

sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Kiva lauantai


Saatoin ystävää bussipysäkille ja pysähdyin TriPlaamon liikkeessä linja-autoasemalla. Sen edessä seisoi maailman kaunein kirkkaanpunainen Tunturi joka kutsui luokseen. En tiedä kuinka juuri hän osui kohdalleni ja miksi siitä niin riemastuin, mutta hän ilmaantui elämääni oitis kun totesin etten enempää ala aikaani haaskata. Sain pyörät alle. Sovin haun seuraavalle päivälle ja iltasella putsasin oheistarviketta valmiuteen. Päätin sen jälkeen alkaa kuvailla päivääni jakaakseni kaikille millainen on minun kiva lauantai.


SHARE:

perjantai 25. maaliskuuta 2022

Aamiaiskoneiden nousu

Ei alusta vaan suoraan siitä jatko-osasta joka on ensimmäistä parempi niinku terminaattori. Seisoo omillaan niin hyvin ettei aina muista sen olleen näin. Kyseessä kuitenki aikamatkatarina joten nokkelasti kakkonen onkin ykkönen. 

SHARE:

lauantai 26. helmikuuta 2022

Vapaus

Rakastan teitä kaikkia niin kovin paljon. Kävin syvällä ajatuksissani ja näin teidät kaikki juoksemassa paperikruunut päässä kalistelemassa puumiekkojanne. Muistin kuinka yksi lapsi kiipesi kirsikkapuuhun ja heitti sieltä hedelmiä meille muille. Aikoinaan kun asuin Saksassa, tienoolla kiersi mies joka myi mansikoita. Hän soitti lujaa kelloa ja huusi ”des fraises! des fraises!” ja isä välillä kävi hakemassa niitä meille jälkiruuaksi. Se oli Saksaa muurin jälkeen ja minulla oli kunnia kasvaa lasten kanssa joiden vanhemmat puki päivittäin ylleen arvomerkit muttemme tienneet itse sodasta mitään. Meillä oli omat legendamme. Schwarzwaldin metsä oli aarresaari ja seiniin maalatut pääkallot olivat kurkunleikkaajien merkki. Niitä vastaan me taistelimme, tiesimme tämän varmaksi. Kasarmikoulu jota kävin ja missä isäni opetti on nykyään DDR-museo. Haluaisin käydä siellä uudestaan ja mennä pihapuolen puukatoksen ensimmäisen seinän luo katsomaan onko se vielä kimalleliiman peitossa.

Emme tienneet olevamme osa historiaa, se ei ollut tärkeämpää kuin lyhtykulkue pyhän Martinin päivänä tai apupyöristä luopuminen. Olimme todelliset aarteet keskellä kaikkea joiden vuoksi oltiin valmiita taistelemaan että saimme jatkaa leikkejä. Yksi kauneimpia muistoja lukuisten joukossa, oli Jouluna kun posti pakkautui täyteen ihmisiä jotka kädet ilmassa kuljettivat paketteja omistajilleen huoneen nurkkia myöten kun sukulaiset ja muut rakkaat olivat lähettäneet valtavasti lahjoja meille Ranskasta ja kauempaa. Meillä oli vähän mutta tarpeeksi. Amerikkalaisia kasetteja ja yhteensopiva soitin sopivalla pistokkeella. Loppiaisena katoimme kuninkaiden piiraan ja se ken löysi palastaan posliinipatsaan sai kantaa kultaista pahvikruunua kuin pienet prinssit ja prinsessat.

Rakastan teitä kaikkia niin kovin paljon. Vaikka välillä hermostun ja näytän siltä että haluan olla yksin, minun on ikävä kasvojanne. Keskellä sotakoneita ja vaanivaa todellisuutta oli paratiisi jonka lapsia olin ja siitä lähtien sitä kantanut mukanani. Muistan kaiken. Olen itseäni niin paljon rankaissut ja uskonut karaistuvani kohdatakseni sen mikä on, vihdoin ymmärtääkseni että minä olin muiden joukossa korkein totuus. Se oli outo maailma kutsua kodikseen, mutta se oli meidän ikioma. Olimme kenties vasta lapsia, mutta kaadoimme leikeillämme Berliinin muurin.

Rakastan teitä kaikki niin kovin paljon etten jaksa olla vihainen, en tiedä edes mistä olisin. Siitäkö että olin kaiken aikaa oikeassa etuoikeudessani vai menenkö aiheen ohi. Päätäni särkee koska join kaksi pulloa viiniä naapurini kanssa joka vaivaannutti minua koko illan hokemalla kuinka pelastin hänen elämänsä. En mielestäni ollut tehnyt mitään, ollut vain läsnä ja kertonut tarinoita. Tehnyt kuten hyvän naapurin kuuluu lainaten sokeria ja rikkalapiota. Hänen viinejään minä join ja sen seurauksia yritän nyt kahvilla korjata. 

Olen kasvanut uskomaan ettei onnellisen lopun jälkeinen aika ole kertomisen arvoista. Ja he elivät elämänsä autuaassa olemattomuudessa loppuun asti viimeisen pisteen ja seuraavan koristeellisen aakkosen välissä olevassa sivunkäännön tilassa. Tämä on tuntematonta aluetta, noin paperihaavan levyinen. Luulin olevani rohkeampi tutkimaan tutkimattomia ja kipuun sen verran tottunut kestääkseni pienen viillon. Se on jotain täysin kiehtovan kummallista ja siksi kertomaton minun kirjoitettava.

Tuossa menneenä iltana soitin yksiössäni musiikkia ja tanssin yksin pitkälle aamuyöhön. Koin vahvan täydellistymisen hetken jossa liikkeideni muotokieli muodosti neliulotteisen hieroglyfin. Pyhä kaiverrus joka sisälsi yhtaikaa tarinan, kertojan ja todistajan. Alttarin, temppelin, palvotun ja palvojan. Nielaisin myrkyn joka minut paransi. Paskoin läpi se vitun solvauksen että olisin ensimmäisenä pelastuksen velkaa muille. Vapaus on minun, aina ollut ja se kuuluu kaikille. Jumalatar auta.

Kuinka käsittämätön näkemys että luovuus kärsimyksestä kumpuaa, aivan kuin parantumisen prosessi on itsessään riippuvuutta ja lopputulema veisi mennessään jotain arvokasta. Siksi aina takaisin on kipuun syöksyttävä ettei prosessi koskaan lakkaisi. Muutoin taiteen eheyttävä voima voittaa kuljettaen takaisin pinnalle jolloin se minut hylkäisi ja kärsimys olisi edellistä suurempi. Näettekö tekin aiemman järjettömyyden vai pitääkö vielä vääntää kukkalangasta; tulipalo ei metsää tee vaikka jotain sen tuhkasta kasvaa. Älkää minun läsnä puhuko taiteesta ja tuskasta samassa lauseessa, ainakaan siinä toivossa että ristin kantaisin. Olen riidatta. Tässä vielä keskari kyytiin. 

Rakastan teitä kaikkia niin kovin paljon.

SHARE:
© Aamiaiskone . All rights reserved.
Blogger Template Designed by pipdig