Tunnelmaksi
Rakastan olla täällä, vaikken sitä mielestäni täysin sisäistä tai osoita muka riittävästi kiitollisuutta. Tunnekirjon laajuutta on vaikeampi kuvailla.Yhtenä hetkenä suren kaikkea taakse jäänyttä ja uupumus vyöryy ylitse, toisena hetkenä ihailen pölyhiukkasia aamupäivän auringossa enkä saata uskoa minne olen päätynyt. Tämä on silti parasta aikaa vaikka melankolia ajoittain vierailee, erityisesti maisemien osalta. Olen synkkyyteen taipuvainen ja pimeään kallellaan. Olen talvehtija ja näihin aikoihin tapoihini kuuluu kaiken laittaminen valmiiksi sulkeutuakseni luolaan. Haluan aloittaa vuoden niin puhtaalta pöydältä kuin mahdollista ja ryhdyn toimeen hyvissä ajoin. Kun ruska vasta enteilee alan solmimaan lankojani ja viimeistelemään kuvioita, välillä niinkin tehokkaasti että kadun. Kuuluen osaksi perinteitä joita luon lisää omaan tahtiin, lainaten muistoista ja elvytellen unohtuneita. Kuitenkin ollen selvästi uutta.
Olen tehnyt aivan kummallisia asioita kuten tuulettanut vuodevaatteitani verannalla ja ulkoillut joka ikinen päivä. Vastaanotin eilen ensimmäisen lähetyksen klapeja ja pinosin niitä kottikärryiltä liiteriin. Muuttolaatikoiden purkaminen edistyy vähän kerrallaan. Karsien sillä mielellä mikä kipinöi iloa ja mikä menee kirpputorille myyntiin. Pyyhin pölystä isoäidiltä saadun kasettiradion ja asetin sen keittiön pirttipöydälle ikkunan eteen. Hain omalta pihalta omenoita siivilään ja kutsuin ystäväni syömään. Soitin lahjaksi saatuja nauhoituksia 80-luvulta ja valmistin uuniomenapaistosta kiitoksena polttopuista. Suunnittelen mielessäni Kekrien kattausta aikeena ottaa kotimainen syysjuhla tavaksi takaisin.
Lähdin kameran kanssa tutkimaan uuden kotini ympäristöä kun aurinko paistoi niin kauniisti. Olen perustuksiani myöten ihastunut, tunnen jollain tasolla löytäneeni maailman uudestaan. Vältän tietoisesti sanomasta eläväni elokuvassa kun juurikin tavoittelen kokonaisvaltaisempaa kokemusta ruudun tällä puolen. Näen itseni enemmän lavastajana, ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin valmiin tuotannon tähtenä. Esiintyminen on toki suurimpia iloja joita olen saanut kokea, tosin yhtä paljon ellen jopa enemmän olen nauttinut esitysten suunnittelemisesta. Miettien kenet minä luon astumaan lavalle ja minkä naamion puen sinä iltana ylleni. Minunkin oli vaikea käsittää kuinka monella alueella vaikutin että se saatiin halutulla tavalla toteutumaan, epäselvää ei kuitenkaan ollut missä asioissa muiden osaaminen ja lahjakkuus oli korvaamaton. Mitä vähemmän tultiin vastaan sitä enemmän uskoin itseeni, koska koin sen haasteena osoittaakseni että aliarvioimiseni tulee olemaan mitä nöyryyttävin kokemus niille jotka siihen erehtyivät. Se ei kuitenkaan polttoaineena kanna pakollista pidemmälle. Sellaisen omaksuminen asenteena teki minusta kurjan ihmisen.
Ehkä joskus vielä palaan lavoille, mutta olen hyväksynyt senkin lyhyenä taakseni jääneenä ilmiönä. Joten vastaan kollektiivisesti kaikille ettei käynnissä ole suunnitelmia musiikin saralta, eikä ole suurempaa yritystä sellaisen aloittamiseksi. Eikä kyse ole lainkaan siitä etten ymmärtäisi sen merkitystä, vaan juurikin siksi että vaalin sitä hartaasti. Nyt on hyvä aika keskittyä johonkin muuhun. Kuten maisemiin. Välillä iskee syvä kaiho kun kaipaan viereeni jonkun jolle osoittaa sormella kaiken vastaantulevan kiinnostavan. Ratkaisen puolet pulmastani ottamalla enemmän kuvia ja jakamalla niitä saatesanoilla. Yksinäisyys antaa aina tilaa ja tarvitsen tilaa hyvin paljon, välillä kuitenkin tuntuu että siitä saattaisi riittää jakamiseen. Olen silti ennemmin yksin kuin ymmärretty väärin. Olen kyllästynyt eksymään itsestäni. Olen kyllästynyt naamioihin, sillä rakastan mitä niiden alta löytyy.
Koen outoja pelkoja. Yksi niistä on massahysteria jonka seurauksena hätääntynyt yhteisö etsii joukostaan syntipukin ja valitsee eniten ulkopuolisuudellaan erottuvan. Elämme yhä aikoina kun todennäköisempänä pidetään naisella olevan yliluonnollisia voimia, kuin hyväksyä hänen olevan viisaudessaan arvovaltainen. Jotain vastaavaa omituisuutta löytyy minustakin ja itsetietoisuus sen osalta kaivaa yhä syvempää kuilua. Kas jos sen kehtaa sanoa ääneen mitätöi kaiken sanomansa. Sen varaan lasken, että jatkossakin olen vain yksi liikoja luuleva typerys josta ei kannata piitata. Jättäkää minut luutani ja kissani kanssa rauhaan pitämään taloani siistinä pölyltä ja vapaana tuholaisista. Olen oppinut kantapäitteni kautta, että minua ja perhosten siipiä vieroksuvat vain saalistajat. Pelkoni ei ole perusteltu, se on kuin jäänne jostain lapsena nähdystä uutiskuvasta jota kukaan vanhempi ei ollut paikalla sulkeakseen pois. Jääden varjona vellomaan aliseen tajuntaan.
Vanhan saunan ovi aukeili tuulessa, kiitin kutsusta ja vastasin että toisella kertaa. Näin ensimmäisen painajaiseni täällä muutama yö takaperin. Istuin työhuoneessani lukien toisen kertomaa lapsensa kadottaneesta äidistä ja kun yhdistelin tarinan haaroja, totesin hänen tulleen tämän syödyksi. Siinä samassa työhuoneeni oven takana vilahti pimeä ihmishahmo ja ymmärsin paeta heti. Lukitsin perässäni lukkoja, juoksin portaikkoja alas ja löin ovia kiinni hidastaakseni käytävää pitkin verkkaisesti lipuvaa kasvotonta naista. Mikään este tai hidaste ei vaikuttanut naisen etenemiseen, nainen seisoi aina muutaman askeleen päässä takanani. Kun käännyin katsomaan onko hän vielä kannoillani, näin hänen lähestyvän pimeäkasvoisen siluettinsa piirtyvän selkeämmäksi ojentaen minua kohti hitaasti toista kättään vailla minkäänlaista ääntä. Säpsähdin vuoteestani aamuyöllä ja yritin kaikin keinoin muistaa edellisen päivän mukavia kohtaamisia etten nukahtaisi samaan uneen uudestaan. Unen jatkuessa pidin käsissäni naisen kasvoja jotka tuntuivat pehmeän silikoniselta naamiolta. Naamio puhui minulle. Naisen raskaasti meikatut kasvot katsoivat suoraan minuun ja selitti taukoamatta kaikesta mahdollisesta, lopulta vaatien lujaa sovittamaan kasvot omiini. En ollut tekemässä sitä ja kun kieltäydyin, kasvot menivät elottomiksi huokaisten viimeisenä: sinä siis tiedät.
Kirjoitan tuskasta kauniisti ja kaikki vanhat lauluni kertovat tyhjyydestä. Olen onnistunut alkemiassani niin hyvin ettei yleisö halua nähdä kaavan muuttuvan, vai kenestä oikein puhutaan? Melankolia nostaa verhoa ja näyttää tyhjän katsomon. Eihän täällä ole kukaan ja se on totuus, miksi valehtelisin. Näytelmä on aina performanssi lavaa ja katsojia myöten, verho ei erota faktaa fiktiosta. Se on vain pala kangasta. Onko kyse enemmän siitä etten itse uskalla muuttua kun luulen saaneeni halutun reaktion, ei täällä kukaan ole aikoihin taputtanut seisaallaan. Sali kaikuu ja kumisee autiona. Voisinpa sanoa teille että kaikki oli vain unta, että palasin harharetkiltäni takaisin tuttuun narratiiviin. Olittekin ohjaksissa koko tämän ajan ja minä liian jääräpäinen sitä sallimaan. Kaikki päänvaiva johtuikin vain kitkasta ja lankesin omaan ylpeyteeni. En ehkä tiedä totuutta, mutta varmaksi väitän ettei se ole tämä. Minussa on riittämiin syvyyttä ja ilmaisutaitoa ilman että jatkuvasti katson reunalta alas. Toivottavasti viihdytte kun yritän saada olonne mahdollisimman epämukavaksi, näin tulevien pyhien kunniaksi.
Se on aika vuodesta kun möröt juhlivat ilman naamiaispukua.
Rakastan olla täällä, sanoin sen ihan alussa. Tarkoitan sitä. Rakastan arkista selväpäistä pirttipöydän ympärillä häärimistä ja perinteisiin rooleihin sekaantumista. Aion nauttia tästä olemisesta täysin rinnoin ennen kuin seonnut joukko hurmoksessaan upottaa minut suohon sadon turmelemisesta. Katson sillä välin romahdusta vierestä kun lopetin kannattelemisen, eikä minua ole syyttäminen jos olin ainoa joka rakennelmaa piti enää ylhäällä. Olisinpa aikaisemmin tajunnut potkaista penkin sen alta.
Joten miksi itken kuin olisin menettänyt rakastajani toiseen aikajatkumoon eikä häntä tänne sen vuoksi ikinä syntynyt, vaan silti sydämeni suree kuin se yrittäisi muistaa jotain minkä vuoksi kävi sotaa jonka hävisin, etten unohtaisi häntä kuin tätä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Osoitan naurahtaen sormella talon alle kiirehtivää siiliä, hänelle joka ei seiso vierelläni. Mielen puolikas, mielipuolinen.
Minulta kysyttiin hiljan voiko sille sisäiselle tyhjyyden tunteelle
lainkaan mitään, vastasin että ei. Ainakaan sitä ei kannata yrittää
täyttää jollain myrkyllisellä. Huomionsa harhauttamista voi tehdä paljon
rakentavamminkin. Pakenemisen, rappion ja riippuvuuden sijasta voi vaikka leipoa piirakkaa! Tyhjyys kannattaakin kohdata tunteen sijasta tilana jonne loputtomasti laajentua. Suurin valhe on vastauksien saatavuus, kun puhutaan elämästä sen ainoa vakio on kuolema. Tapasin hänetkin kerran eräällä kesäisellä polulla jota reunusti villiintynyt heinä. Hän oli minusta kaukana ja ensin säpsähdin valkoisena auringossa hohtavaa humanoidia joka seisoi paikoillaan keskellä kulkemaani reittiä. Halusin kääntyä takaisin mutta jokin minussa rohkaistui ja päätin kohdata olennon. Hän pysyi liikkumati lähestyessäni kunnes seisoimme vastatusten. Olento ei ollut mikään, ei kukaan eikä huokunut minkäänlaista tuntemusta mihinkään suuntaan. Silloin tunnistin hänet. Se oli kuolema. Hän ei ollut hyvä eikä paha, hän vain oli eikä antanut mitään syytä miksi häntä pitäisi pelätä tai ihailla. Kävelin hänen ympäri ja ymmärsin ettei hän ollut edes olento. Kiersin itseni mallisen kolmiulotteisen hahmon joka oli kirkasta puhdasta valoa. Olisin voinut halutessani kulkea portista läpi, mutta mikään siihen ei hoputtanut. Joten jatkoin matkaani.
Oma pakenemiseni, rappion romantisointi ja riippuvuuteen ripustautuminen loi kaivattua yhteenkuuluvuutta. Tein itseni näkyväksi piilottamalla olennaisen, kaiken omituisen. En halunnut paljastuvan kuinka olemassaolon julma pila kiersi terää haavassa tuomalla luokseni ajoittain onnen pilkahduksia. Sellaisen joka lupaa että kaikki siihenastinen kärsimys on ollut sen arvoista, miten olen saavuttanut tärkeän pylvään ja tästä lähtien kulku on aavistuksen loivempaa. Ainoastaan sen vetäytyen yhtä nopeasti vain näyttääkseen mistä minun seuraavaksi kuuluu tuntea jääväni paitsi, sillä onneen pystyminen merkitsisi olevani valmis ja siihen kaikkeus pysähtyisi. Yksinkertainen unelmani tanssista ja laulusta ei olekaan niin viaton kun sen värähtelyt toisivat mukanaan maailmanlopun. Siksi ilon ja rakkauden päästäminen valloilleen kuuluu annosteltavan juuri sellaisella mitalla ja ajoituksella ettei ikävästään koskaan pääse kokonaan yli. Kun kuitenkaan ei ole kyse mistään satunnaisesta, vaan tiedostavasta ilkikurisesta kosmisesta kostonhimosta. Rikokseni vakavuus josta minua rangaistaan on asteeltaan ymmärryksen ylittävää enkä tule saamaan siihen selvyyttä kuin maksamalla sielullani sen mitä olen korkeampien voimien mielestä velkaa. Voin täällä helvetissä juomani kanssa istua seuraksi samaan pöytään ja olla yhtä hukassa kuin muutkin. Hukuttamalla itseäni pulloon unohtaakseni seuraukset, kun viimein uskallan rukoilla kohdalleni seuraavaa pilkahdusta.
Näin kerran unta kuinka kävelin kadulla tavallisena arkipäivänä ja yhtäkkiä taivas muuttui väläyksessä helakan punaiseksi. Jokainen kulkija tiesi mikä oli koittanut ja siinä sekunnissa etsimme lähimmän silmäparin ja syöksyimme halaamaan toinen toista. Seuraavalla sekunnilla ei ollut mitään enää jäljellä. Heräsin ihmeellisen onnellisena kun mietin sängylläni maaten miten ihmiskunta huokaisi viimeistä kertaa syleilyssä. Olen todistanut monien maailmojen tuhoa ja se oli yksi lempeimmistä. Pahinta ei ole pahin mahdollinen. Pahinta on paljastuminen. Kun viimeisenkin naamion nostaa kasvoiltaan eikä siellä ole takana yhtään mitään, pelkkää tyhjyyttä. Jonka täyttää millä ikinä haluaa.
Valitsen taikuuden, kauneuden, luovan harhan ja rakkauden.
Olen täten tehnyt mitättömäksi sen mikä mieltäni kahlitsee.
En anna enää vastusta joten pysähtymätön voi enää vain antautua.
Ei
muista täällä vielä jakaneeni, mutta kirjoitin muistelmia ajastani
tutkijana vampyyrien luona. Tarina on täysin tosi, mutta siihen ei
tarvitse uskoa. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa sille jatkoa,
toiveissani on uppoutua siihen jonain pimeänä iltana. Ensimmäisen osan
voi lukea allaolevasta linkistä. Se on tyyliltään perinteistä goottilaista kauhua, vuodenaikaan enemmän kuin sopiva.
+
Hexagon osa I +
Ei kommentteja
Lähetä kommentti