Most Likely to Join a Circus
Itseni esitteleminen tuntuu mahdottomalta vaikka olisin tarinan keskeisin henkilö. Se mistä kaikki alkoi on liian pitkästyttävä ja masentavaa kerrottavaksi, en tietäisi mistä kohtaa aloittaa. Kaikki on olennaista yhtä paljon ja vähän joten se siitä. Sovitaanko että aloitamme tästä hetkestä. Näettekö tuon joka ajaa punaisella pyörällä kulahtaneessa frakissa, se olen minä. Olen kolmatta viikkoa mennyt tukka putkella hoitaen asioitani kuin melkein aikuinen. Olen hiljattain muuttanut uuteen asuntoon josta olen päättänyt rakentaa oikean kodin. Aikaisemmassa kämpässä ei ollut mitään vikaa, mutta siitä puuttui kunnon keittiö. Nyt minulla on vihdoin sellainen enkä ole sittemmin osannut pysähtyä kun kaiken täytyy olla valmista ennen suuria juhlia!
Syksyinen ilma kirpaisee ensihallan purressa, ilman hanskoja ei pärjää enää. Kirjoitan aamuisin listan asioista joita käyn päivän mittaan läpi ja yliviivaan tyytyväisenä kohtia yksitellen. Vaikka mikään ei tunnu edistyvän ja kaikki on kaoottista, voin olla varma että tärkeimmät asiat on hoidettu. En pidä yllätyksistä ainakaan laskujen muodossa. Olen päättänyt aloittaa alusta ja sitä varten tarvitaan uusi ilme. Kampaaja on jo varattu.
Ainiin! Jotain voisin silti kertoa itsestäni, yritän ihan oikeasti. Minua pidetään kai vähän outona. Olen aina uskaltanut haaveilla suuria vaikka vaikuttaisin epätodennäköisimmältä vaihtoehdolta niiden toteuttajaksi. Vietän enimmän aikani yksin ja pysyttelen melko etäällä kaikesta enkä juuri saa kutsuja bileisiin tai treffipyyntöjä. Monelle itsestäänselvät asiat tulevat tietooni jälkijunassa enkä ole aina perillä mihin juonenkäänteisiin minut on liitetty. Yhdestä asiasta ainakin voi olla varma, olen ulkopuolinen. Siksi minut on helppo ottaa hahmoksi kun jutun kertoja tarvitsee tarinaansa jännitystä. Tähän asti olen ollut niistä välittämättä. En ole aina se samaistuttavin tyyppi, mutten myöskään helposti samaistu muihin. Olenkin koittanut pysyä näkymättömissä, mutta se tuntuu vain lisäävän tuulta purjeisiin.
Onkin erikoista että sellaisena joka viihtyy paljon itsekseen joutuu huomion keskipisteeksi. Moni voi kokea ristiriitaisena kuinka joku yhtä vetäytyvä ihminen kuin minä haaveilee esiintymisestä ja näkee päiväunia laulutähteydestä. En osaa antaa siihen kunnollista vastausta. Tiedän vain herkästi hukkuvani lukuisten naamioitteni taakse joten on kenties aika paljastaa kasvonsa ja alkaa kirjoittaa omaa tarinaansa jossa seikkailen kaiken päihittävänä sankarittarena. Kuka muukaan sitä osaisi paremmin kertoa kuin päähenkilö itse.
°•. ✿ .•°
Nimeni on Sini! Pelkkä Sini vain. Äitini on suomalainen ja isäni ranskalainen. Kasvoin pikkuveljeni kanssa 90-luvun vaihteen ja alun Saksassa ranskankielisillä kasarmeilla. Olimme ainoat Suomea puhuvat siellä ja luulin lapsena olevani maailman ainoa Sini. Kaikki muuttui kun aloitin ekan luokkani Suomessa ja tulin kasvotusten kulttuurierojen kanssa. Lama näkyi meillä eri tavalla, kaikki oli extraa koska ei ollut entuudestaan paljoa mistä luopua. En tiennyt mitä ohjelmia muut katsoivat telkkarista tai mikä oli suosittua, en edes tiennyt mitään jääkiekosta. Puhuin Suomea kuin muutkin, mutta minulta puuttui ymmärrystä joistain sanoista. Kuten, kun minulta kerran kysyttiin ”mitä harrastat?” en tiennyt mitä siihen kuuluisi vastata koska sitä ei oltu koskaan aikaisemmin kysytty. Täyttäessäni ystäväkirjaa kopioin muiden vastauksia etten vaikuttaisi liian erilaiselta ja koska olin käynyt koulua kasarmilla jo aiemmin, osasin lukea ja laskea sekä kirjoittaa sujuvaa kaunoa. Minut pakotettiin luopumaan kaunokirjoituksesta koska aloitimme luokan kesken vasta tikkukirjaimista ja opin nopeasti että Suomessa minun odotettiin sopeutuvan. Se oli kuitenkin vaikeaa koska tuntui että tein mitä tahansa, erotuin silti joukosta eikä se ollut koskaan hyvä asia.
Onnekseni minä harrastin vaikka mitä vaikken tiennyt sitä silloin. Olen aina tykännyt kirjoittaa tarinoita sekä piirtämisestä ja laulamisesta. Rakastin Disney-elokuvia ja minulla oli melkein kaikki klassikot videokasettina alkuperäisinä amerikkalaiskopioina koska Yhdysvallat olivat myös aikoinaan miehittäneet Saksaa ja heidän kasarmeille maahantuotiin paljon viihdettä. Vaalin niitä aarteinani ja katsoin niitä yhä uudestaan laulaen prinsessojen mukana. Opin niiden ansiosta Englannin kielen koska niissä ei tietenkään ollut tekstityksiä. Ensimmäinen barbini oli Disco Jeans Barbie ja sen mukana tuli musiikkikasetti joka oli aarteeni. Tanssin ja lauloin sen mukana koska halusin itsekin olla supertähti. Sidoin Lego-nauhurini mikrofonin sängynlaitaan, suljin valot ja painoin välkkyvän karkkisormuksen päälle diskovaloksi. Se oli kuitenkin minun ikioma salaisuuteni, kukaan ei saisi tietää mistä oikeasti haaveilin kuin vasta paljon myöhemmin.
Mietin, että jos kirjoittaisin itseni omaan tarinaani niin haluaisin sen olevan kuin tämä ihana barbielokuva joka onnistuu alle puolessa tunnissa käymään läpi kaiken mitä elämältäni haluan. Enkä minä odota että kukaan ymmärtäisi haaveitani jatkossakaan tai odota että minusta oikeasti tulisi kuussa keikkaileva maailmanrauhanlähettiläs. Oikeasti haluan olla vain ihana! Lienee turhaa mennä yksityiskohtaisemmaksi. Olen sen oppinut ettei muiden päätä enää käännetä kun ovat jotain päättäneet, ei ainakaan minun. Minussa tulee elämään ainiaasti kaksi puolta joiden välistä harmoniaa vaalin. Niiden väliltä valitseminen ei tule kuulonkaan. Rakastan itseäni kokonaisena!
Ei kommentteja
Lähetä kommentti