Sen on useimmat huomanneet, en ole ollut entiselläni. Vaikka olen koko pienen ikäni tutustunut Pariisiin isän ja äidin kintereillä, vasta nyt näin itseni onnellisesti eksyneenä suurkaupungissa. Josta kiskon itseni takaisin suomalaiseen pikkukaupunkiin joka ei paluumuuttajien mukaan koskaan muutu. Väitin jo yläasteella ensimmäisen kerran että kyseessä on kaupungin sijaan ilmiö. Anomalia keskellä Bermudan kolmiota jonne kaikenlaiset mystikot löytävät tiensä. Synnyinranta jonka hiekkaan kypsään ikään ehtineet kilpikonnat palaavat laskemaan jälkeläisensä. Kontrastina siinä on jotain erityistä. Yksinkertaisempaa elämää ja läheisempi suhde luontoon. Pariisin kaduilla yritin vaistonvaraisesti suojella rupikonnaa ylittämässä tietä, samoin kuin täällä juoksentelen typerien fasaanien perässä etteivät ne äkisti peruuta ajavan renkaan alle.
Suursiivo kevään kunniaksi. Fyysisen ja henkisen maailman juttuja. Hyvinvointihakuista aktiviteettia, vaatekaapin uudistamisesta vanhojen ystäväpiirien virvoittamiseen. Pitkän kuoriutumisen jälkeen koittaa uusi aika. Vaikka kokemus on vasta aluillaan se on jo moninkertaisesti lunastanut itsensä takaisin. Vihreiden lehtien pilkistellessä elän kevään kukkimista tänä vuonna toista kertaa. Kuin syntyisi kahdesti peräjälkeen. Ensimmäisen kerran tietoisuuteen ja toisen kerran maailmaan.
On niin paljon jaettavaa. Entistä vähemmän asiaa.