sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Tuomiopäivä


Päivän tarot on tuomio. Se neuvoo arvioimaan omia tarkoitusperiään ja asettelemaan etusijansa uusiksi. Ohjeistaa hylkäämään kaiken pikkumaisen, sen joka ei enää palvele. Kuitenkaan tuomitsematta liian ankarasti, sillä hyödyllisyys ilmenee monella tapaa.

Uuden rutiinin löytäminen on ollut hankalaa, alan kuitenkin oivaltamaan. Kannan kohdentamatonta syyllisyyttä kuin ulkopuolista sisäistä ääntä. Sellaista onnen ja olemisen turmelevaa pahansuopaa katsetta joka ei sano suoraan missä pitäisi parantaa. Katse on tyytymätön kaikesta huolimatta, vaikka tekisi oikein ja näkisi vaivan. Se tuomitsee minua tuijotuksellaan kuin merkiten perisyntini paikan. En ikinä saa pestyä käsiäni puhtaiksi eikä anteeksipyyntöni tule koskaan kuuluviin. Olen pohjiani myöten menetetty, kaikki hyvät pyrkimykseni pelkkää harhaa, edistykseni vain kiiltokuvaa. Ainoa pelastukseni on kadotus.


Jokainen kauneutta rakastava soluni tietää paremmin, mutta tietäminen on puolikasta enkä tiedä miten tuntea toisin jotta tietäisin täysin. Sanon vain että tuomio ei ole reilu ja haluan valittaa. Haluan oikeutta ja tuomion heillekin jotka oikeuden minulta eväävät. Rakas valamiehistö, ette tunne minua ettekä voi tietää minkälaista se on ollut. Haluaisin unohtaa mutten voi ja siksi otan haavani osana rangaistusta johon olen syytön, vain siten voin hyväksyä sen muiston. Mistä minua sitten syytetään? Hyveistäni tietenkin, niistä jotka paljastavat muiden puutteellisuutta. Olen aiheuttanut toisissa kateutta, olen reseptin aines katkeruudelle. Olen syytön sillen ole hyveellinen. En ollenkaan. Olen viettelijätär jonka syytä on syyttäjiensä lankeemus. Olen peili pimeydelle jonne minutkin kuuluisi syöstä. 

Olen kertonut unistani unettomille, oppinut ilman opettajia, määrittänyt rajojani rikottavaksi, voittaessa sijoittanut muita hopealle, rakastanut itseäni rakkauden sijaan, olen ollut käden alla sen lyödessä. Olen paljastanut ihmisten pahuutta enkä voi olla näkemättä sitä minne katsonkaan, eivät hekään voi enää sitä itseltään sulkea. Luovutan olkaa hyvä, silmä silmästä. Tässä minun ja nyt teidän vuoronne.


Leikkaan ompelusaksilla paratiisilintuja paperiverkosta irti. Harjoittelen läsnäoloa ja annan ajatusten lipua ohitseni pilvien lailla. Olen miettinyt miksi sisäiset riitani tuntuvat luonnollisen juurevilta, harkiten istutetuilta ja huolella vaalittuja. Kuin ankkuri joka estää minua ajelehtimasta myrskyyn ja esittäytyy parantajana jolla on vastalääke omaan myrkkyynsä. Nerokkaan hienovaraisesti neulottu matriisi johon uskoo syntyneensä vaikka muistaa kirkkaasti elämää ennen sitä. Onko tämä hiljattaista vai jatkunut pidempäänkin, riittävän monen sukupolven yli vanhaksi perinteeksi. Leikkisästä sananlaskusta järjettömäksi taikauskoksi. Heitämme suolaa olkiemme yli kunnes mikään ei maasta kasva. Vai piileekö rakennelman nerous siinä että olemme siihen vapaaehtoisesti astuneet kokeaksemme yhteenkuuluvuutta muiden ansaan jääneiden kanssa. Olemmeko suuri manipuloija itse joka luulee itseään uhriksi. Jos tämä kuitenkin on toisen tai useamman käden aikaansaamaa, miten siitä vapautuu ja mitä toisella puolella odottaa. Ei ole mitään ihmisen luomaa jota ei saisi purettua tai ajan kuluttamaksi. Haluan vain selkeyttä. Haluan aloittaa alusta.


Saksin kirjavan papukaijan arkista irti ja lasken sen muiden joukkoon. Vapautan heidät puutarhaani joka suurella vaivannäöllä on alkanut tuottaa hedelmää. Tyhjyyden äänimaisemaan ilmestyy linnunlaulua. Kirjoittaisin tarinan uusiksi näin; Olipa kerran leijuva paratiisisaari, siellä asui pikku prinssi ja taikaprinsessa. Heidät oli luonut kertoja joka esitteli lapsille heidän uutta kotiaan. -Kaikkea saa syödä ja kaikkea juoda niin että riittää jokaiselle, paitsi tuosta puusta. Siinä puussa asuu lohikäärme joka on sen vartija. Puu kantaa hedelmissään kaiken minkä tiedän sillä minä olen tuo puu ja te olette vasta lapsia. Minä kerron mitä tulee tapahtumaan. Opetan teille miten tätä puutarhaa hoidetaan ja vastaan kaikkiin kysymyksiinne niin hyvin kuin osaan, sitten pidämme juhlat. Kaadamme yhdessä tuon puun jonka hedelmistä teemme rikasta kompostia, pilkomme rungon ja kasaamme valtavan kokon. Lohikäärme sytyttää kokon lieskoillaan tuleen ja lämmittelemme kaikki sen äärellä. Lopuksi astun keskelle tulta ja palan tuhkaksi josta syntyy uusi muna joka on niin kuuma että vain lohikäärme voi sitä hautoa. Hän vie sen suojaan pesäänsä vuorille ja kutsuu teidät katsomaan kun tämä kuoriutuu. Otatte vastasyntyneen mukaanne ja kasvatatte lapsen omananne, vastaatte kaikkiin hänen kysymyksiin niin hyvin kuin osaatte. Ikinä kun tarvitsette apua lohikäärme auttaa teitä varmasti jos pyydätte kauniisti, se ahmatti on syönyt itsensä hedelmistä kylläiseksi ja uneksii vain. Eläkää yhdessä onnellisina ja rauhassa. Rakastakaa toisianne ja hyvästi, olette koko maailmani.

Lapsi kasvaa ja samoin uteliaisuus, hän kuulee iltasatuja vuorilla nukkuvasta vanhasta viisaasta lohikäärmeestä ja uhoaa kiipeävänsä jonakin päivänä herättääkseen tämän. Sitten heistä tulee parhaat ystävät ja he lentävät yhdessä tutkimaan avaruutta. Lapsi lupaa äidilleen ja isälleen käyvänsä usein kotona tuoden tuliaisia ettei ehdi tulemaan liian ikävä. Entinen elämä on maatunut mullaksi josta kasvaa kokonainen viidakko jonka kosteat lehdet heiluvat vuorilta vierivän lempeän tuulen tahdissa. Lapsi kuuntelee matalaa hurinaa joka muistuttaa tyytyväisen kissan kehräystä.


Arkiaskare ja kiiltokuva kerrallaan keskitän itseni uusiksi. Katse painaa niskaa koska se on jäänyt selkäni taakse ja yltää enää vain aavellaan perääni, sen tyydytys lähteelle on ehtynyt aikapäiviä sitten. Jäljellä on vain muinaisia jälkiä virtauksesta kuten Marsissa. Tuomio on reilu. Työnsä tehneenä kuuluu levätä ja hedelmistään nauttia. Nukkua ja syödä hyvin. Päivä päivältä voida paremmin ja olla yhä varmempi siitä että pääsin pakoon jo kauan kauan sitten.
SHARE:
© Aamiaiskone . All rights reserved.
Blogger Template Designed by pipdig