Siitä on reippaasti pari vuotta kun
viimeksi raahasin valtavaa matkalaukkua kaikki viisi kapeaa kerrosta
isäni ahtaaseen asuntoon. Kirjojen määrä on räjähtänyt käsiin
ja tölvin pinoja polvellani kumoon joka käänteessä. Kaikki on
kuitenkin lohdullisella tavalla entisensä. Rutiini on muuttumaton ja
mukavuudenhalussani huomaan pakanneeni aivan liikaa. Olen unohtanut
kuinka kaikki tuntuu täällä ylimääräiseltä silmänrajauksia
myöten. Matkapäivän aamuna näin niihin vaivaa ja kikkailin aikani
jotain 60-lukulaista, kun viimein saavuin tunsin itseni
ylipukeutuneeksi.
Lämpötila kävi yli
kolmessakymmenessä, junassa istuva nainen kertoi lentäneensä
juuri Marokosta ja täällä on lämpimämpää. Juttelimme hetken ja
kun hänelle selvisi saapuneeni Suomesta keskustelu kääntyi
odotetusti.
”Ettekö te pelkää?”
-Emme.
Sain ikkunapaikan lennolla ja
ihmettelin punaisia kattoja. Miniatyyrimaisema ei käynyt järkeen.
Seurasin laskeutumista ja odotin milloin se alkaisi. Vasta nyt kun
istun huoneeni lattialla kerrossängyn edessä alan ymmärtää missä
olen. Unohdin ostaa savukkeita Suomesta, täällä ne ovat typerän
hintaisia. Kaikki käärii siitä syystä. Join saapumisiltana isäni kanssa oluet ja kävimme ulkona syömässä. Kävelin kebabilasta paikalliseen irlantilaiseen toiselle oluelle ja eksyin paikallisten nuorten kanssa samaan pöytään. Ihastuttavan kohteliasta väkeä, tunsin oloni tervetulleeksi ja siirryimme toiseen paikkaan jonne jäin istumaan sulkemisajan jälkeen kun työntekijät laskivat kassaa. Ulkona satoi kaatamalla. Kieli on vielä kankea ja kuuntelin natiivien sanastoa ymmärtämättä suurinta osaa slangista. Siinä menee pari viikkoa kun alkaa taas sujumaan. He olivat ymmärtäväisiä. Opetin kaikille sanan sisu.
Draaman kaari ei viehätä.
Kerroin isälle olevani tyhjä. Jätin kaikki ajatukseni Suomeen. Kaikki tunkkaisuus katosi siinä samassa. Olen liian pitkään ollut samassa paikassa eikä se ole minulle tyypillistä. Menetin pariksi vuodeksi kosketuksen toiseen puoleen kokonaisuuttani joka kuormitti tavoilla mitä en osannut aavistaa. Nyt se on ilmeistä. Olen elänyt ahtaasti pitkään ja tilan ottaminen on vaivalloista. Olen paljon suurempi kuin itsekään tajuan, muistin sen kun isä istui metrossa vastapäätä ja kertasi kuinka paljon töitä on luvassa. Minun tarvitsee piirtää lisää kuvia liimattavaksi, katutaidetapahtumia on luvassa pitkin viikonloppua ja kotona käteeni ojennettiin digipokkari kuvia varten. Minulta odotetaan lisäksi lauluesitystä koska hän oli ottanut vapauden sopimaan sellaisesta enkä tiedä lainkaan mistä on kyse. Teen vähän kaikkea, olen kuin mikäkin renessanssimies. Siihen on aina kannustettu.
En aio kieltää itseltäni mitään. Lähestyn kaikkea lempeydellä, olen parhaimmillani kun annan asioiden soljua. Luovuus on luontaista kun sen sallii virrata vapaasti, pakonomainen suunnittelu ja suorittaminen ei aiheuta kuin aikaisen loppuun palamisen. Olen tehnyt sen virheen.
Tuntuu kuin olisin paennut laatikosta. Sellaisesta kapeasta ja matalasta joka on raivokkaasti yrittänyt ratkaista ja yksinkertaistaa numeroiksi. Vaatinut valitsemaan tieni ja tyyppini, tehdä selkeämmäksi. Etten vaikuttaisi ylpeältä tai luulisi itsestäni liikoja. Täällä ekstroverttien maassa asetelma on käänteinen, minua pidetään ujona ja vaatimattomana. Siestan jälkeen lähdemme isän kanssa kaupungille, päivittäinen graffitien metsästys alkaa. Rutiinit ovat tärkeitä. Rutiinit pitävät hengissä.
Pohdin kuka on henkilö päässäni. Yksittäinen yksilöllinen ja varsin miellyttävä kun saa puuhailla omiaan. Olin varautunut huonosti säähän ja jouduin tekemään vaateostoksia. Löysin alennuksesta oikein mainiot vihreät puuvillahousut joita näen käyttäväni väsymiseen asti. Matkustaminen, se aika kuukaudesta, olut, helle ja nestehukka. Sormet tuntuvat paksuilta nakeilta. Hiukset menevät pörröiseen kiharaan ilmankosteudesta, perimäni ominaisuudet tulevat ilmi. Tein päätöksen olla tyytyväinen, onnellisuuteen pyritään päivittäin, mutta tyytyväisyys riittää hyvin. Minulla on ollut ikävä päähenkilöäni, jonnekin hautautuneena kaiken ylimääräisen alle joka on halunnut määrittää minua uusiksi. Kuinka kukaan voisi ymmärtää jos en ymmärrä sitä edes itse.
"Mitä sinä teet työksesi?"
-Olen tällä hetkellä työtön, sitä ennen lajittelin tekstiiliä kierrätyspisteessä ja sitä ennen olin rocktähti.
"Rocktähti? Oikeesti?"
-Kyllä, ihan oikeasti.
Kyllä, ihan oikeasti. En tehnyt sitä ärsyttääkseni ketään tai näyttääkseni kenellekään. Ajattelin sen olevan jotain mitä kaikki pohjimmiltaan haluavat. Ettei siinä ole mitään kummallista jos joku sitä lähtee tavoittelemaan kuten monet muut lisäkseni. Siihen ei pyydetä keneltäkään lupaa ja omaksuin tittelin niin nopeasti kun koin sen mahdolliseksi. Laitoin sulkia hattuuni niin monta että minusta tuli lopulta heimopäällikkö. Välillä ajatuksissani vilahtaa varjo, kysymys siitä kuinka monia mahdan ärsyttää. Kuinkahan moni tuhahtaa ajatukselle ja kuinka he voivat minua asiasta oikaista. Varjo hajoaa valoon kun käännyn katsomaan kohti. Ikinä ei tule olemaan tarpeeksi, ei ole olemassa yhdenlaista dokumenttia tai palkintoa kuin itse kokemuksen läpi eläminen. Terveisiä täältä toiselta puolelta.
Ei se mitään. Ei se mitään rakas minä. Ei sillä ole merkitystä. Olen tehnyt hyvin, tarpeeksi ja parhaani. Ei muulla ole väliä. Muistellaan sitä kun asioista sovittiin ja perille suunnistettiin paperikartoilla. Tärkeimmät uutiset tulivat tasatunnein eikä kuulumiset kiinnostaneet kuin vasta paikan päällä. Minun kestää vielä asettua tänne, ranskalainen tekemättömyyden taidemuoto on haastavaa suorittajalle. Varjo tulee taas vierailemaan, enkö ole ajatellut tämän olevan joltain pois. Miltä vaikutan muiden mielestä kun näin itsestäni paljastan. Isä koputtaa huoneeni ovea ja kysyy kiinnostaako lähteä syömään Bellevilleen, unohdan samassa äskettäisen.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti