keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Persoonallisuus

Tämän päiväkirjan ei ollut koskaan tarkoitus olla sopiva alusta eri brändeille, se ei käynyt edes mielessäni että alkaisin kuratoimaan sisältöäni vartavasten yleisöä ja yhteistyötä kosiskellen. Tämä ei tarkoita ettenkö voisi tehdä niin ja etteikö minusta olisi siihen, tai etteikö se olisi kannattavaa ja minun olisi hyvä miettiä asiaa siltäkin kantilta. Olenkin ja tullut yhä uudestaan siihen tulokseen ettei tämä ole se suunta johon haluan blogiani kehittää. Se on yhdenvituntekevää vaikka sosiaalisen median alustani eivät sopisi kaupalliseen yhteistyöhön valtaosan kanssa. Jos sellaiseen suhteeseen päädyn se on poikkeuksellista. Minkä vuoksi on häkellyttävää että viimeiset kuusi kuukautta olen saanut olla merkittävän suomalaisen brändin lähettiläänä ja sisällöntuottajana. Kieltämättä se on saanut minut pohtimaan tarkemmin mitä itsestäni laitan ulos ja vastuutani vaikuttajana vaikka tämä ei ole titteli jota itsestäni voisin rehellisesti käyttää. Olen suunnattoman kiitollinen tilaisuudesta ja jos ikinä minua lähestytään vastaavasti samaan henkeen, jos tuote on jotain minkä takana voin seistä, tuskin kieltäydyn. 

En kuitenkaan tunne mukavaksi että kaupallistaisin persoonallisuuteni ja loisin omien kasvojeni taakse hahmon joka sopii sen raameihin. Ajatus on puistattava ja vierestä seuranneena olen nähnyt sen tekevän pahojaan heidän mielissä jotka ovat tähän päätyneet, heitä tuomitsematta siitä. Pahoin pelkään että tuloksena sille olisi vaikea disossiaatio ja itsensä vieraaksi tunteminen. Juurikin niitä asioita joita olen vuosia ammattiavun kanssa käsitellyt. Vaikka Aamiaiskone täyttäisi potentiaalisesti onnistuneen brändin vaatimukset, joudun aiheuttamaan kaikille suunnattoman pettymyksen. En ole siitä pahoillani.

Miksi sitten perustin tämän. Olen aina kirjoittanut ja hyvin nuorena pärjäsin kirjoituskilpailuissa jotka kannustivat minua jatkamaan. Lukion ensimmäisellä luokalla äidinkielen opettajani sanoi koko luokalle, että tärkeintä kirjoittamisessa on sen ylläpitäminen ja esitti vaihtoehtona nettipäiväkirjan perustamisen. Minä ja eräs ystäväni perustimme siitä inspiroituneena ensimmäiset blogimme jonne hyvin vapautuneesti kirjoitimme tunteistamme ja kokemuksista 2000-luvun alussa. Kummankaan mielessä ei käynyt että ne keräisivät itselleen yleisöä tai että päiväkirjan merkitys muuttuisi siitä miksikä sen alunperin mielsimme. Ensimmäinen blogini oli nimeltään "arkipäivän angstia" ja siitä voi päätellä paljon. Se oli mustavalkoinen, pelkkää tekstiä ja aikakapseli masentuneen teinin sielunmaisemaan. Se oli minulle valtavan tärkeä. Jälkeenpäin olen ikävöinyt sitä ilmaisun vapautta ja raakuutta. Se on nykyään hyvin kiusallista luettavaa, mutta niin vilpittömän rehellistä ja suoraa että pidän sitä yhtenä tärkeimpänä saavutuksenani.

Päiväkirjan olemassaolo on ollut niin merkittävä osa kasvuani että sellainen tulee aina olemaan minulla jossain muodossa. Ajelehdin muiden tavoin lukemaan muiden ihmisten ihania blogeja joissa angstin sijaan pääpaino oli kauniissa kuvissa, yhtenäisessä estetiikassa ja sisällöllä joka pyrki tarjoamaan lukijalleen jotain jonka vuoksi palata. Valtaosin nämä kaupallistuivat ja oli hienoa huomata että nettiin kirjoittaminen voi olla jollekin ammatti. Minäkin halusin "ihanan blogin" kukapa ei. Varhemmat yritelmät kaatuivat pitkälti siihen että yritin sovittaa itseäni raameihin josta välittömästi pursuin ulos. Tuntui että oma persoonallisuuteni oli onnistumiseni tiellä vaikka se kirjoitettuna alas ja ääneen sanottuna kuulostaa täysin hullulta. Motivaationi niiden ylläpitämiseen lopahti nopeasti sen vuoksi. 

Muistan kun eräänä päivänä keskustelu kääntyi henkilökohtaiseen brändiini. En tiennyt omistavani sellaista ja hädintuskin ymmärsin mitä se tarkoitti. Se sai silti kritiikkiä osakseen koska oli puhujan mielestä outo. Loukkaannuin siitä joksikin ajaksi kunnes joku mainitsi minulle, että olisi kenties syytä ottaa se kohteliaisuutena että joku näkee minussa tunteita herättävän mieleenpainuvan brändin vaikkei olisi ollut tarkoitus. Loukkaantumiseni johtui siitä, että persoonallisuuttani ei kohdattu henkilönä vaan jonain epäkelpona markkinoille joihin en edes yrittänyt. Ilkeintä aiheesta mitä minulle sanottiin oli, että persoonallisuuteni vie artistiminältäni kaiken uskottavuuden. Kommentti tuli taholta jonka mielipidettä arvostin ja sai minut pois tolaltani pitkäksi ajaksi. En tiennyt miten on mahdollista erottaa niitä kahta toisistaan ja yritin epätoivoisesti puolustautua että ilman sitä kuka olen ei ole sitä mitä teen. En tiennyt olinko johtanut ihmisiä harhaan heidän olettaessaan minusta näitä vai yritettiinkö minua harhauttaa koska sain jonkun turhautumaan itseeni. Se oli sisäinen ristiriita joka aiheutti minulle pahoinvointia vuosiksi. Kuulin vastaavaa myös muualta, kuten miten asiasisältöni  ei ollut hyvästä koska oli parempi että säilyisin heidän mielissään ihanana. Se oli ensimmäinen kerta kun koin ihanuuttani käytettävän solvauksena. Kritiikin pystyi ymmärtämään vain siten, että kiinnostavuuteni haihtui kun paljastuin ihmiseksi ja on tärkeämpää pitää potentiaalini lokeroitavissa jotta siitä voisi joku muu halutessaan hyötyä. Varmasti ymmärrettävää miten tätä kaikkea on vaikea ottaa imarteluna vastaan, vielä vähemmän asiana jota haluaisi noilla ehdoilla kehittää eteenpäin.

Keloja nousee pintaan itsellä ja varmasti muillakin kun huomaa jonkun lopettaneen seuraamisensa alustalla x ja automaattisesti alkaa etsimään itsestään syitä vaikka sillä ei oikeasti ole merkitystä. Oman arvonsa rakentaminen numeroihin, seuraajiin tai brändinsä uskottavuuteen sairastuttaa. Tästä mentaliteetista on päästävä eroon, tämä ei ole hyvä. En halua sitä itselleni enkä toivo sitä kenellekään muulle. Ihminen kasvaa ja muuttuu, se on luonnollista ja ratkaisut oman sisältönsä laadusta on yksinomaan henkilön itsensä päätettävissä. Kritiikki on jotain mitä olen aina ottanut mielelläni vastaan kun se on rakentavaa, kenenkään ei silti tarvitse suostua toisen epävarmuuksien peiliksi.

Annan pienen esimerkin. Meitsi fiilisteli peruskoulussa omia kledjujaan enkä kärsinyt minkäänsortin kateudesta muiden vaatteita kohtaan, paitsi saatoin ääneen ihmetellä miksi joku maksaa niin paljon rahaa kun kirppiksiltä löytyy niin paljon halvemmalla. En ymmärtänyt ollenkaan että käytettyjen vaatteiden käyttäminen olisi tabu tai sillä ylpeily. Lopulta annoin periksi ja pyysin porukoilta seuraavana Viron reissulta tuomaan tiettyjen merkkien T-paitoja joita kaikki muut tuntuivat käyttävän lähes pelkästään. Olin lapsekkaasti ajatellut syyksi siihen että ihmiset pitivät kyseisten merkkien designia hyvännäköisenä eikä sitä, että sillä ilmaistiin käyttäneensä tietyn määrän rahaa omistaakseen sen. Tämän seurauksena käytin koko kouluvuoden ajan silminnähden huonolaatuisia selkeitä piraattiversioita luokkatovereiden merkkivaatteista enkä missään vaiheessa ajatellut että siinä on jotain outoa. Tulin vain toteamukseen etten voi mitenkään voittaa tässä pelissä vaikka yritin olla täsmälleen kuten muut. Sanoinkin lopulta äidille, että minusta ei pidetä vaikka tekisin mitä joten en voi muuta kuin olla täysin oma itseni. Joku Nobel-palkittu ranskalainen kirjailija osaisi sanoa saman vaikuttavammin, mutta tämä oli seiskaluokkalaisen ajatelma joka kantaa vieläkin.

Persoonallisuus ei ole sitä että pitää päässään valtavia huovutettuja hattuja, se on mikä meillä jokaisella on ja on itsestä kiinni miten sen kultivoi. Joukkoon kuuluminen ei ole väärin kuin siitä erottuminenkaan. Tarve tulla hyväksytyksi ja tuntea kuuluvansa on meitä kaikkia yhdistävä asia. Odotuksista luopuminen on haikeaa, mutta jos löytää samalla itsensä on voittaja. Vaikka olisikin outo.

- Z -
SHARE:

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Onnellisuus

Se on suurin unelmani, ylitse muiden. Ylitse kaiken ja senkin yli. On olla se joka perheessään tekee Joulun. Ennen kuin nukahdan kuvittelen itselleni kauniin kodin jonka eteisen kattoon olen maalannut tyynen pilvisen taivaan. Suuren kauniin keittiön jossa aamusta iltaan suunnittelen, kokkaan ja katan kaikki onnellisen kylläisiksi. Kellarissa minulla olisi pakastinfarmi ja kohtuuton määrä kotitekoisia säilykkeitä joita ujuttaisin jokaiselle lahjaksi että saisin tilaa seuraaville. Minulla olisi työn alla täydellinen kotiviini pihamarjoista ja rönsyilevä reseptikirja täynnä muistiinpanoja. Aarre joka kulkisi sukupolvelta seuraavalle, kuin noitanaisen Grimoire täynnä rakkausloitsuja ja hyväksi todettuja taikoja.

Enemmän kuin mitään, enemmän kuin koskaan ikinä missään. Haluaisin rakentaa kodin jossa asuu lämpö ja rakkaus. Paikka joka pysyy paikoillaan jossa jokainen asuja voi tuntea olevansa turvassa ja tervetullut. Minulla olisi essu jokaiselle säälle, vuodenajalle ja juhlalle. Aloittaisin aamuni tohveleilla, kahvilla ja huulipunalla. Seinällä roikkuisi satokausikalenteri. Hedelmäkulhossa olisi aina hedelmiä. Baarikaapissa laatuviskiä. Ja minulla ikuinen työ tehdä kodista entistä kauniimpi ja kutsuvampi omin käsin. Ihan niinku Strömsössä.

Aina kun paljastan että haluan elämältäni olla mitä perinteisin kotivaimo jonka tärkein työ on pitää perheestään huolta, se tuntuu herättävän hämmennystä. Kuin olisin automaattisesti luopunut siitä näkymästä valitessani rokenrollin ja kauhtuneen frakin. Miten ikinä voisinkaan esittää toiveeni uskottavasti, olenhan luopunut naisellisuudestani ja sen tavoitteista hyväksyessäni maskuliiniset mieltymykseni. Ja pitkään tunsinkin olevani revitty kahteen suuntaan. Joko tai ei mitään. Ehkä siitä olisi pitänyt tuntea häpeää mutten osannut. En nähnyt miten nämä piirteeni mitenkään sulkevat toisensa pois, nainen ja mies sisälläni rakastivat toisiaan enkä saattanut pitää heitä erossa. Surulliseksi teki se, ettei minua osattu nähdä kokonaisena vaikka sisimmässäni tunsin niin. Kasvattaisin viikset jos voisin.

En minä elä järkyttääkseni ketään. En minä minuudestani ole tekemässä artikkelia. En ole kenellekään selitystä velkaa. Haluan vain pitää huolta, hoivata ja luoda. Se kertoo minusta tuhannesti enemmän kuin mikään muu millä voisi ihmistä määritellä ja jos sitä yritetään minussa vääristää, siirrän sen onneni tieltä syrjään koska minun on pakko. Aikaa ei ole loputtomiin. Olen hyvä juuri näin ja teen jo parhaani, jos siihen ei usko voi painua helvettiin. Onkin ironista että minunlaisia syytetään perinteisten arvojen romuttamisesta kun juuri päinvastoin teen kaikkeni että voisin elää siinä kyseisessä kiiltokuvamaailmassa. Se puristaa sydäntäni niin paljon ajatella että unelmani olisi minulta evätty koska en siltikään mahtunut muottiin ja maailma ehti pysähtyä.

Ja rakastuminen, haluaisin vielä kokea sen. Lähes jokaisen keikan lopuksi päätän esityksen laulamalla Nat King Colen 'Nature Boy' jossa sanotaan: "Suurin asia jonka voi kokea on rakastaa ja tulla rakastetuksi takaisin". Olen uskonut siihen kuin viestinä universumille, että tämä tietäisi täsmälleen mitä tuoda luokseni kun pyyntöni hänet saavuttaa.

"Rakas Claire, harvoin puhuttelen sinua näin. Täytin lupaukseni sinulle ja mielestäni on kohtuullista että teet saman minulle vuorostasi. Olen rakastanut ja palvonut sinua ylipapittarenasi  jo vuosikymmenen. Olen levittänyt todellista nimeäsi kuin ilosanomaa ja sallinut minun olevan instrumenttisi. Kestin kaiken koska tiesin että olet lähelläni ja uskoin kun sanoit minulle, että pystyn kaikkeen siihen mitä tuleva tuo. Olen pohjattoman kiitollinen että valitsit minut vaikka usein tunsin riittämättömyyttä ja halusin luovuttaa. Sinä vakuutit minut kauneudestani ja tulet aina olemaan paras ystäväni. Teimme sopimuksen ja se on nyt täytetty. Rakastan sinua ja olemme yhtä, aina. 
Claire, on aika."

Päivät menevät niin ihmeellisen nopeasti.
Tämäkin pian jo ylihuominen.

SHARE:

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Sopimus

Tein sopimuksen itseni kanssa. Minun ja onnellisuuteni tielle asettuu jatkuvasti tunteita ja tajatuksia jotka estävät sen näkyvyyden. Joten joka kerta kun huomaan keskittyväni siihen kohtaan ajelehtineeseen synkkään pilveen, nostan käteni ilmaan ja teen konkreettisen eleen kuin siirtääkseni sen pois tieltä. Pysäytän itseni ennen kuin annan ajatukselle vallan joka kaikessa kurjuudessaan tuntuu myös tutulta ja turvalliselta. Kuin se karismaattinen ystävä jonka kanssa viettää mielellään aikaansa vaikka tietää tämän olevan patologinen valehtelija. Samalla kiinnitän huomioni siihen kuinka monta kertaa päivässä joudun nostamaan käteni ja harjoittelen tunteen sivuuttamista muistuttaen itselleni jokikinen kerta etten ole sille mitään velkaa. Vaikka tunne on syvään juurtunut ja vaikuttaa merkittävältä, minulla on suurempi vastuu omalle onnellisuudelleni joka kärsivällisenä odottaa huurtuneen lasin toisella puolella. Oma syyllisyys ja häpeä soimaa minua välinpitämättömyydestäni kun kieltäydyn sukeltamasta taas kerran syvään päähän, koska on muka hyveellisempää kärsiä kuin sivuuttaa se käsieleellä kuin suuri istuva intiaanipäällikkö. 

Se näyttikin alussa siltä että tervehdin jatkuvasti tyhjää. Huoli oli ja on aiheellinen, paljastin itselleni asuvani kaivon pohjalla. Sillä tahdilla kun piti heilauttaa kättään edessään olisi tuhannesti ollut helpompaa vain antaa ajatuksen viedä itseensä ja tulla sylkäistyksi sieltä lopuksi ulos. Sovin että viikon ajan aina sen tullessa siirrän fiiliksen sokealle puolelleni ja keskityn johonkin aivan muuhun, kylmästi sivuuttaen sisäisen haukkujani. Tehden itselleni yhä tietoisemmaksi mitkä asiat ja aiheet laukaisevat sen ja siirtyä henkisesti sivummalle niiden luota. Tein sopimuksen, että ensimmäisen viikon jälkeen teen sitä toisenkin. Ja että ennen pitkää opin tekemään niin sormeani nostamatta.

Tulevaisuuden vieraus on pelottava vaikka se olisi parempi kuin entinen. Asioiden sivuuttaminen tuntuu nykyhetkenä vihoviimeiseltä tavalta ratkaista ongelmia, joten tarvitaan auktoriteettia sanomaan meille että nyt tärkeintä on rauhoittua ja astua syrjään. Noudatan sitä kuuliaisesti täällä kahdenviiden neliön mikrokosmoksessani ja visualisoin eteeni kontrollipaneelin jolla manageroin matrixia. Saan olla kummallinen omassa kodissani perkele ja kirjoittaa siitä miltä tuntuu saatana. Parasta tässä on että se näyttää toimivan. Automatisoin kyvyn sivuuttaa traumaperäinen stressireaktio osaksi lihasmuistia, oikea käsi ehtii tehdä puoliympyrän ennen kuin rypistän otsaani. Haudihau.

Tuntuu jo paremmalta. Pikku Nemo päättää tämänkertaisen. 
Jospa mekin vain heräämme pahasta unesta. 


Winsor McCay "Little Nemo" (1911)
SHARE:

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Elokuvasuosituksia

Nyt kun paino rinnalta on laskenut ja saapunut huojennus ettei kukaan johdata ristille paljastuessaan ihmiseksi, voin suositella vaikka elokuvia. 

The BFG (Suomeksi Iso kiltti jätti) vuodelta 1989 löytyy kokonaisuudessaan tubesta hyvällä laadulla. Roald Dahlin lastenkirjaan perustuva kokopitkä animaatioelokuva sai Dahlilta itseltään seisovat aploodit. Meillä oli tämä lapsena kasetilla ja katsoin sen yhä uudestaan. Tunnelma oli vieras ja synkkä jopa pelottava, jokin siinä viehätti minua valtavasti. Elokuva unohtui pitkäksi ajaksi alitajuntaan enkä osannut edes nimetä sitä. Muistin vain erikoisen tunnelman ja etten ollut nähnyt mitään vastaavaa. Myöhempi mainstream filmatisointi palautti sen mieleeni ja löysin artikkelin aiemmasta animaatiosta. Nyt eilen älysin hakea sitä ja katsoin sen uudestaan. Se oli varsinainen nostalgiatrippi, muistin jokaisen kohtauksen ja koin sen pelottavampana kuin muistinkaan. Elokuva on itse asiassa hyvin jännä jopa raaka ja äärimmäisen hauska samaan aikaan. Hyvin uniikki. Se nousi suosikkianimaatioideni joukkoon jo ihan siitä syystä. (Linkki)

Les Douze travaux d’Astérix (Suomeksi Asterix valloittaa Rooman) animaatioleffa vuodelta 1976 löytyy myös kokonaan tubesta alkuperäiskielellä Ranskaksi sekä Englanniksi. Tämäkin löytyi meiltä kasetilta kuten kaikki muutkin Asterix-animaatiot. Mikäli ikinä on tilaisuus katsoa elokuva Ranskaksi teksteillä, suosittelen sitä käännöksen sijaan. Animoinnin nyanssit ja ääninäyttely tukee toisiaan niin uskomattoman hyvin että sen hienovarainen komedia iskee moninkertaisesti paremmin. Sarjakuvan muunnos liikkuvaksi kuvaksi on taidokas ja käsikirjoitus niin nokkela ettei voisi uskoa elokuvan olevan pian puoli vuosisataa vanha. Asterixin toinen luoja ja kuvittaja Albert Uderzo kuoli aiemmin tällä viikolla 92-vuotiaana sydänkohtaukseen. Sarjakuvan merkitys ranskalaisille ei välttämättä avaudu muille ja etenkin Asterixin seikkailut ovat suuressa roolissa pitänyt muinaisen Gallian tuoreessa muistissa. Alesian piiritys on merkittävä sotahistorian malliesimerkki ja pidetään yhtenä Caesarin suurimpana saavutuksena jossa Gallian sota kääntyi lopulta Rooman voitoksi. Asterixin kylä on viimeinen gallialainen rintama joka pistää roomalaisille vastaan. Jokaisen kyläläisen nimi päättyy tavuun -ix joka juontaa kuninkaan ja heimopäällikön Vercingétorix nimestä joka tarkoittaa 'soturien kunigasta' jota nykyään pidetään lähes myyttisenä sankarina. (Linkki)


The Bugs Bunny/Road Runner Movie (Suomeksi Väiski on aina Väiski) vuodelta 1979 on kompilaatio klassisia Looney Tunes sketsejä jotka on kehystetty Väiskin itsensä juontamana. Se lisättiin hiljattain Netflixiin josta sen katsoin. Tämäkin aikoinaan omistettiin kasettina ja katsoin sen suomenkielellä käännettynä. Muistan vieläkin kuinka alussa mainostettiin, että jokainen ostettu kasetti lahjoittaa purkin bonaa Viron lapsille. Oma nostalgia määrittää sen haluaako elokuvan katsoa Suomeksi vai Englanniksi, mielestäni käännös Suomeksi on erinomainen vaikka katsonkin sen ennemmin alkuperäiskielellä. Vetoavaa animaation, slapstick komedian ja hahmojen lisäksi on 70-lukulainen retrofuturistinen estetiikka etenkin avaruusteemaisissa jaksoissa. Looney Tunes on ihastuttavan sadistista viihdettä kaikenikäisille ja suosittelen tarttumaan siihen tänäkin päivänä.

Gulliver's travels (Suomeksi Gulliverin matkat) vuodelta 1939 on Fleischer studion julkaisema animaatioelokuva joka perustuu samannimiseen kirjaan 1700-luvulta. Se löytyy myös kokonaan youtubesta ollen public domainia. Käyn vieläkin läpi lapsuuteni elokuvahyllyä ja olen nähnyt tämänkin lukemattomia kertoja. Gulliverin matkat oli toinen amerikkalaisen studion julkaisema kokopitkä animaatioelokuva 'Lumikki ja seitsemän kääpiötä' jälkeen joka sai ensi-iltansa kaksi vuotta aiemmin -37, mutta on jäänyt huomattavasti vähemmälle huomiolle tästä huolimatta. Kyseessä on viehättävä technicolor satu 30-luvun lopulta joka tunnelmaltaan ja tyyliltään näyttää aikansa tuotokselta ollen samalla taattua Fleischer laatua. (Linkki)

The secret of NIMH (Suomeksi NIMH - rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa) vuodelta 1982 joka perustuu lasten fantasiaromaaniin 'Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat' (1971) on Don Bluthin esikoisohjaus sen jälkeen kun jätti uransa Disneyn animaattorina. Nopealla haulla se näkyy olevan vuokrattavissa Amazonilla, mutta saattaa löytyä myös kirjastosta lainattavaksi. Elokuvan tyylilaji on 'dark fantasy' ja tiivistää hyvin Bluthin filosofian tarinankerronnassa, että lapset kestävät hyvin synkkiäkin teemoja kunhan tarinassa on onnellinen loppu. Kyseessä on briljantti vaikuttava teos jokaisella osa-alueella joka ei aliarvioi yleisöään ja sukeltaa ennakkoluulottomasti hyvin syviin teemoihin mestarillisella animaatiolla. En voi suositella tätä tarpeeksi. Tämäkin oli kasettina ja katselin sitä mesmeroituneena päättäen että minustakin tulee aikuisena animaattori, joka olikin pitkään unelma-ammattini kun sitä kysyttiin. Mestariteos.
SHARE:

torstai 26. maaliskuuta 2020

Revelaatio

Tunnistan oman traumaattisen ketjuni ja pidän itseäni hölmönä etten ole nähnyt sitä aikaisemmin. Se on aina mennyt yhdestä asiasta seuraavaan, hyvin samankaltaiseen tilanteeseen jonka uutuus on hetkellisesti antanut ymmärtää sen olevan erilaista kuin aiempi. Kuitenkin kierrätän samoja vanhoja tunteita ja pelkoja uusilla naamoilla ja naamioilla. Uuvuttaen niillä itseni säännöllisesti ja sortuen itsesääliin ettei kohtaloni ole myötämielinen onnestani. Se on näyttäytynyt kosmisena leikkinä jossa illuusio jahtaa omaa häntäänsä ja mitään ei ole tehtävissä koska ultimaattinen universumin totuus on että olen täysin yksin. Tämä kertoo siitä kuinka ketju on jatkunut niin kauan, että näen sen osana elämäni ja katsomukseni rakenteita joihin ei saata koskea ellei halua loppujenkin romahtavan. Sen on jotenkin näkyvä naamastani, että sisälläni on liipaisin johon kajotessa minut saa polvilleen.

Olen alituisessa taisteluvalmiudessa. Harjoittelen katseeni terävyyttä ja siansaksaa kuin valmiina kiroamaan jokaisen uhkaajan kadotukseen. En voi puolustautua fyysisesti joten harjoittelen langettamaan eksistentiaalista pelkoa kuolemattoman sielunsa puolesta. Valjastaen outouteni toismaailmalliseksi kosmiseksi kauhuksi seisten vahvoilla kuin havahtuen selkouneen kesken painajaisen. Miten kohtuutonta on vaatia itseltään tällaista. Miten olen päätynyt tähän ja mikäli tämä olisi kykyjeni mukaista, sen pullottaminen ei voi johtaa toivottuun tulokseen. Eläydyn niin vahvasti että elän läpi pahimpia mahdollisia skenaarioita kuin varautuen sotaan. Se on hirveää. Erehdyn lisäksi ajattelemaan että osana missiota, jolla selitän tämän kaiken, on alamaisuuteni suuremmalle voimalle joka näkee minussa suunnattoman potentiaalin jonka minun kuuluu löytää voidakseni tehdä työni jonka vaikeus vaatii kokonaisen elämän siihen kouluttautuakseen. Koska olenhan ihmiskunnan ensimmäinen krononautti ja asioiden kuuluu mennä kuten ne ovat menneet kantaakseni kyseistä titteliä. Ja loppuviimein, se viesti jonka sain aikoinaan tulevaisuudesta itseltäni on se, että kaikki järjestyy. Voisin siis kuunnella omia hyviä neuvojani ja vittu relaa.

Tsiisus boiii voisko yhtään enempää kelluskella messiaskompleksissaan ja rusentua maailmantuskan alle. Mut dääm mä osaan pukea sen niin hyvin sanoiksi että hirvittää, sitten on ne enneunet, dejavuut ja synkronismit. Hengentieteilijät kusis hunajaa ja karismaakin riittäis johonkin helvetin kulttiin hyi helvetti. Oon sen päätöksen tehnyt etten koske siihen kamaan koska se on takuuöverit. Meitsi haluu olla failsafe laifstail bloggaaja joka jakaa kauneusvinkkejä ja reseptejä. Kuis sujuu.

Mut mitä sen alta löytyy: "Kuka on Sini?" joku kysy multa kerran notkuvan festaripöydän äärellä, sano diggailevansa meidän musaa ja halus tietää tyypin sieltä takaa. Ja mä paljastin ettei siinä oo sen syvempää, kuin että oon se ylipainoinen vammainen koulukiusattu tyttöoletettu peruskoulusta joka laahas pitkin käytäviä polviin asti roikkuvassa flanellipaidassa myssy silmillä ilman mitään kykyä tai halua samaistua vallitsevaan systeemiin joka sai sairasta nautintoa meitsin käyttämisestä varoittavana esimerkkinä siitä, miten käy jos ei sopeudu. En halunnut määrittää sukupuoltani. En halunnut makeoveria. En halunnut että siihen kiinnitettäisiin niin paljon huomiota. Pidin musikalisuuteni visusti salassa koko sen ajan, oli tärkeämpää selviytyä. Mun plään oli, että jonakin päivänä kaikki näkee mut parhaimmillani ja annan jokaiselle anteeksi. Se on vähän sama kuin läpäisisi kädellään toisen rintakehän ja söisi tämän sydämen hänen edessään, mutta vähemmän groteskia.

That's the best revenge of all: happiness.
Nothing drives people crazier than seeing someone having a good fucking life.”

- Chuck Palahniuk -

Lyhyesti. Tää kaikki on multa vaan yks hervottoman kokoinen keskisormi. Se jää vain yksin päätettäväksi milloin se on riittävä etten samalla syö itseäni huomaamattani elävältä. En halua missata ympäriltäni hetkeäkään kauneutta jonka hukkaan siihen kun sukellan syvään päähän ja räpiköin sieltä ankaralla symboliikalla takaisin rannalle. Mä taisin tulla just kaapista ulos.

SHARE:

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Karanteeni


Olen sosiaalisesti eristäytynyt marraskuusta alkain. Kun palasin Suomeen Ranskasta päätin syleillä kaamosaikaa ja siirtyä itsehuollon piiriin. Tuntui tärkeältä viettää laatuaikaa itsensä kanssa ja tehdä päätös omasta hyvinvoinnistaan. Mun aikomus oli siivota kämppä, ylläpitää arkista rutiinia, syödä säännöllisesti, hoitaa kauneutta ja keskittää huomionsa kaikkeen luovaan. Ylipäätään siis hidastaa ja tulla sinuiksi vääjäämättömän sisäisen muutoksen kanssa. Karanteenin myötä elämä ei hirveästi muuttunut, paitsi rutiini piti miettiä uusiksi kun kaikki työtoiminnan pisteet suljettiin. Olen viettänyt valtaosan ajasta omissa ajatuksissani, hyvässä ja pahassa. Hyväksynyt sen ettei kukaan kysele perään ja tallentanut niitä hyviä hetkiä kuvina joita olen jakanut alustoillani. 

Merkittävin edistyminen on tapahtunut omissa standardeissa. Siinä kuinka paljon saan takaisin luopumastani energiasta eli vuorovaikutuksen tasavertaisuudesta. Olen soittanut huonosti kitaraa viime kesäkuusta asti, mutta hitaasti edistyen tehnyt uusia kappaleita joissa laulan täysin omalla ja ajankohtaisella äänelläni. Hidasta vapautumista vuosia kestäneestä sisäisestä lukosta jonka olen parhaani mukaan yrittänyt peitellä maailmalta, muilta ja itseltäni. Koska muurieni laskettua huoliani ei ainoastaan sivuutettu, niistä nöyryytettiin. Sen rinnalle kultivoitui salakavala katkeruus joka alkoi tunkeutumaan vaatimattomiinkin hetkiin myrkyttäen ajatuksiani kiihtyvällä tahdilla. Jäin toistuvasti pyytämään anteeksi omia tunteitani jotka yrittivät epätoivoisesti varoittaa minua hädästä. 

"Pakene, pelasta itsesi" 

Uskoin ohjelmoivani itseäni positiivisemmalle aallolle luodessani tämän päiväkirjan, jonne melankoliani sijaan jaan kaikkea sitä kaunista herkkää joka minua liikuttaa. Kuin muistuttaakseni että sitä ei ole kukaan vienyt minulta pois. Kun riittävän kauan teeskentelee siitä tulee totta eikö niin. Mutta mitä olen oppinut, on olla pelkäämättä omaa raivoani. Raivoa joka johtuu hyväksikäytöstä, henkisestä väkivallasta, ahdistelusta, uupumuksesta, kiusaamisesta ja väärinymmärretyksi tulemisesta. Raivo on hyvä. Raivo on tervettä. Raivo kertoo minulle että olen valmis puolustamaan kaikkea sitä mitä rakastan itsessäni. Etten ole poikkeus jonka voi sivuuttaa kun mietitään kuinka meidän kuuluisi kohdella toisiamme. En ole marttyyri. Olen taiteilija ja taiteilijana otan raivoni haltuun ja annan sen kertoa oman tarinansa kunnes laantuu.

Näinä poikkeuksellisina aikoina negatiivinen huomio keskittyy oikeutetusti niihin joille kanssaeläjien hyvinvointi ei näytä olevan yhtä tärkeää kuin heidän omansa, vaikka se verta myötätuntoa pelastaisi myös heidät. Sellainen ylimielisyys ei näyttäydy enää itsevarmuutena vaan paljastaa vakavia heikkouksia luonteessa joka asettaa heidät itsensä ja muut alttiiksi vakavaan yksilöä moninkertaisesti suurempaan riskiin. Se on idiotismia. 

"Antiikin Kreikan Ateenassa idiootti oli henkilö, joka ei osallistunut julkiseen elämään kuten demokraattiseen kaupungin hallitsemiseen, mitä pidettiin vapaiden miesten velvollisuutena"

Tästä on tulkittavissa että idiootti on valmis luopumaan vapaudestaan ja sallii lisärajoituksia kunhan ei itse joudu kantamaan vastuuta teoistaan tai sanoistaan. Idiootti levittää samaa valheellista tietoa jolla uskottelee itselleen olevansa vapaa seurauksista vaikka palaisi talonsa mukana.

Älykkyyttäni on aina kyseenalaistettu ja kun se on vihdoin tunnistettu sitä on pyritty kontrolloimaan jopa demonisoimaan. Että kaiken aikaa olisin muka tarkkaillut ja tehnyt muistiinpanoja jotta voisin kostaa. Astuessani lokeron ulkopuolelle olen määrittelemätön ja abstrakti, siis vieras ja vaarallinen. Alkujaankin itsetietoinen joka ymmärtää omat oikeutensa ja potentiaalisesti lähtee vaatimaan niitä. Idiootin asetelma heilahtaa päälaelleen eikä osaa vastata kuin hostiliteetilla ja välinpitämättömyydellä sitä mitä ei ymmärrä. Asioita itsensä ulkopuolella.

Todellisuudessa älykkyyteni pohjautuu syvään empatiaan, ymmärrykseen ja huoleen. Siksi vahingonilo tai tyydytys toisen ahdingosta, vaikka johtuisi omasta idiotismista, ei ole minulle ominaista. En saa sellaisesta mitään nautintoa koska se ei opeta minua mitenkään ja tiedän, että minäkin teen virheitä ja saan takaisin sen mitä ojennan. Pinnallinen charmi ei korvaa hyvää johtajuutta, kattila kumisee tyhjää kun kannen nostaa, keisarilla ei ole vaatteita. Kun kyse on jostain niin primitiivisestä kuin omasta ja läheistensä selviytymisestä, kaikkien kellojen pitäisi soida. Kun globaali katastrofi uhkaa iskeä vasten kasvoja, kaikkien kuuluisi hiljentyä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun olen peruuttanut itseltäni kokonaisen vuoden. Sikäli minulle helppoa koska en omista varallisuutta josta tuhlata elämyksiin, sen sijaan olen oppinut improvisoimaan vähällä. Merkittävä syy miksi minun on helppoa pysyä kotona on että viihdyn itsenäni. Olen nähnyt paljon vaivaa kodikkuuteen enkä ole rakentanut arvoani perustuen siihen miten minut nähdään kaikesta painostuksesta huolimatta. Löydän jopa lohtua yksinäisyydestä ja se on sallinut minulle paljon aikaa pohtia sitä mitä oikeasti todella haluan tarjotun sijaan. Ihan sitä tylsää tavallista arkista onnea jossa voin olla oma itseni rakkaideni kanssa. Olen valmis luopumaan unelmastani rocktähteydestä sen vuoksi vaikkei sitä ole vaadittu. 

Tärkeintä nyt on että kannustamme toisiamme kärsivällisyyteen ja näemme toisemme yhdessä tässä samassa talossa vaikka huoneemme ovat kaukana toisistamme. Minunkin on ikävä, mutta minulla ei ole hätää enkä halua sitä kenellekään aiheuttaa. Olen usein siteerannut Oscar Wildea: Mies on vähiten itsensä kun puhuu henkilönään, anna hänelle naamio niin kuulet totuuden. En koskaan olisi arvannut kuinka todeksi se tulee paljastumaan. Voi ironiaa, kun itse vihdoin riisun omani kaikki muut pukevat sellaisen ylleen. Sitä suuremmalla syyllä on tärkeää hiljentyä, jotta kuuntelisimme. Toivoen sen herättelevän joitain omaan idiotismiinsa kompastuneita sekä meitä muita etsimään onneamme lähempää pienistä asioista, kuin Hemuli suurennuslasinsa kanssa.

Helpotan oloani esimerkiksi kirjoittamalla. Yritän pysyä jotenkin asiassa, mutta juuri nyt minulle tärkeintä on ilmaisun vapaus. Te jotka tänne eksytte kiitos seurasta. Kuulutte nyt lähipiiriini lähikaupan kassan lisäksi.

- Z -
SHARE:

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Heureka


Monesti on tuntunut siltä että tulevaisuutta ei ole vaikka lentäviä autoja vailla elämme siinä jo. Tämä jäbä ja moni muukin katseli sarjoja ja luki juttuja joista oli pakko kysyä isommilta: "kuinka pitkä aika on tulevaisuuteen?" ja sai kuullakseen sivistyneitä arvauksia. Aikuiset tiesi paremmin ja moni laite siinä ympärillä oli suhteellisen uusi. Äidin mustavalkoinen pieni matkatelkkari muutti lastenmökkiin ja Napakymppi katsottiin väreissä kuvan pyöriessä ympyrää. Ei sinne ollut varmaan kovin pitkä aika enää. Laitteita oli hankittavaksi ihan huviksi. Joku päivä meillä olisi jokaisella keittiössä aamiaiskone.

Sen piti olla maailmanrauhaa ja joku keksii taikomisen. Mä uskoin että aivot on uudelleenohjelmoitavissa. Puheenaiheena parin kaverin kanssa heitettiin villii ylihilseen "mitä tulevaisuuden jälkeen?" skenaarioteoriaa. Venattiin kaikki tulevaisuutta niinku ei tajuttais onko tähdet reikiä taivaankannessa vai mitä. Kuitenki kosketusnäytöllisen älypuhelimen ekojen mallien kohdalla totesin parin viikon testikäytön jälkeen ettei ne tuu ikinä yleistyyn. Sekunnin murto-osan viive näytöllä riitti palauttaan mut painaan neljä kertaa seiskanäppäintä että saisi tekstariin kirjaimen S. Olinki siihen extrapitkään tyytyväinen kunnes alkoi näyttää siltä että muut juoksee edellä. En ollut ite ihan perillä. Se tapahtui alle viidessä vuodessa. Siitä on hädintuskin kymmenen vuotta. Mä päivitin itseni lopulta menneisyydestä tulevaisuuteen ja samalla menetin sen.


Mietin, ohjelmoinkohan mä tän nupin väärin. Mitä jos olinki siinä liian hyvä. Onks tää maailmanloppu vai koetaanko me jotain kollektiivista shokkia siitä että onnistuttiin? Miten sen saa pois päältä? Niinku oikeesti, melko antiklimaattista. Miks mun pahoinvointi velloo piilossa siellä taustalla vaikka mulla menee ihan hyvin, oikeesti. Ja huomaan taas riiteleväni yksin ääneen kuin joku kuuntelisi. Just sopiva hetki paeta jonkun toisen elämään. Vitsit, mäki haluun olla ammatikseni kaunis ja ihana.

Ei mulla oo asiaa, mun kieli on siitä kohtaa halvaantunut niin otan kiertotien. Mulla on ihan sikana nättejä vaatteita. Pelkästään tänne pikkukaupunkiseudun tekstiilinkierrätykseen tuli viime vuonna noin 35 tonnia tekstiiliä josta parikymmentä prosenttia meni energiajätteeseen. Olen lajitellut niitä vuoden verran ja napannut parhaat päältä. Voisin alkaa esittelemään miltä näyttää täysi vaatekaappi hankittu hintaan 5e/kg ja jakaa siinä taustalla ovelaa kulutusfilosofiaa. Mun koko mielikeho odottaa hyvempiä kelejä ja siksi pitää vielä levätä. Voin pelastaa vain itseni ja näyttää hyvältä siinä samalla. 


Mä meen ainaki muumimaailmaan. Mä tykkään muumeista. 

"Muumikirjojen mukaan muumien rakentamat talot ovat aina kapeita, korkeita ja pyöreitä. Tämä johtuu siitä, että vanhaan aikaan muumit asuivat ihmisten kaakeliuunien takana. Vaikka he ovat luopuneet tästä tavasta keskuslämmityksen yleistyttyä, he edelleenkin haluavat talojensa muistuttavan kaakeliuuneja."

Mä haluun oman muumitalon.


En ole se siriuslainen joka tulee hakemaan meitä. Olen vain Sini jota taivaankansi kannattelee. Ajattelin mielessäni kerran tarinaa jossa olin osa miehistöä yksisuuntaisella matkalla Marsiin. Matka kestäisi niin kauan että kaikkeen oli varauduttava, eniten huolta aiheutti miehistön henkinen kantti. Meidät pariutettiin ennalta välttääksemme klikkejä joiden ulkopuolelle joku saattaisi jäädä. Asioista puhuttiin tavanomaista avoimemmin sillä ei ollut varaa jättää mitään arvaukselle. Titteleihimme lisättiin rakastaja ja se merkittiin tietoihin kuin mikä tahansa arvo. Emme tienneet mitä tulee käymään ja jokainen astui kyytiin omalla varasuunnitelmallaan. Minulla oli omani. Aloitin kertomaan tarinaa joka jäi aina kesken ja kuningas säästäisi kaulani aamunkoitteessa kuullakseen sen loppuun. Tarina kuitenkin kietoutui seuraavaan, entistä mielenkiintoisempaan kertomukseen jonka jättäisin taas kesken ennen seuraavaa sarastusta. Tuhannen yön jälkeen olisin synnyttänyt ensimmäiset Marsin lapset. 

- Z -
SHARE:
© Aamiaiskone . All rights reserved.
Blogger Template Designed by pipdig