Kauneuspöytä

Kovasti painoitetaan ettei karanteeni ole suorituskisa mikä on hyvä. Kukin selviää poikkeusajasta omin keinoin eikä selviytyjissä ole epäonnistujia vaikkei täältä tulisi ulos "parempana versiona itsestään." Eikä siinä ole häpeää vaikka tulisikin, en ole hävennyt tänä aikana tippaakaan. Olen rypenyt omassa turhamaisuudessani kaikelta piilossa omalle onnelleni, sen enempiä selittelemättä miksi juuri näin tai mitä se tarkoittaa. Se on monien hyvien tapojen summaa ja niiden toteuttaminen arkisen rutiinin ylläpitämistä. Ja siitä kirjoittaminen, tapa jäsennellä uusia pintaan nousevia pohdintoja jotka siirrän ajatusseulaan myöhempiä tutkimuksia varten. Nimenomainen ero entiseen on tuo häpeä ja sen salavihkainen läsnäolo joka on varjostanut tekemisiäni kuten suomalaiseen luonteeseen kuuluu. Häpeä, tuo onneton riippa joka kadehtii naapuriaan ja estelee kurkottamasta kohti tähteään siinä pelossa että itse olisi joillekin se naapuri josta katkerana kahvipöydässä kuittaillaan samalla tapaa kuin omassa seurassa. Itseään syövä käärmeenkehä jossa hyveellistä on estyä ettei onnellisuus korruptoisi ja huomaisi välittävänsä mitätöntä muiden kahvipöytäkeskusteluista. Mihin se oma arvo silloin perustuisi ellei muiden mielipiteisiin, se olisi hyppy tuntemattomaan. Parempi odottaa että joku pioneeri sieltä palaisi kertomaan jota sitten vähätellä ettei tulisi muita neuvomaan ylpistyneenä. Häpeäisi.

Siksi olen aina varonut kuinka paljon vuodatan ja minkälaista kuvaa annan. Etten olisi liikaa tai kenenkään harmiksi. Näitä olen miettinyt paljon ja ollut kovin yksinäinen. Kuin yhtäaikaa olematta ja olemassaolevana. Marionetti ja nukkemestari

.

Joka päivä tai ainakin joka toinen, olen valinnut kämpästä aihion ja paneutunut siihen perusteellisemmin kuin tavallisesti viitsisin. Tuntuu ettei asunto näytä yhtään siistimmältä vaikka toista viikkoa olen sille omistautunut, jään vain luottamaan että ihan lopuksi en tunnista omaani entisekseen. Pikkuhiljaa, kärsivällisesti ja ihan omaan tahtiin, kyllä se siitä. Ei täällä asu minun lisäkseni kuin kissa ja meille minä tätä rakennan. 

Olen puunannut yhtälailla itseäni. Löysin hiljan kylpemisen ilot ja tuskailen nousevaa vesilaskuani. Olen uuttanut pienessä sifonkipussissa kaappien peruille unohtunutta irtoteetä sitä mukaan kun luen niiden kaneushyödyistä. Vihreä tee ja yerba mate sisältävät kofeiinia joka stimuloi, ja antioksidantteja jotka suojaa ihoa. Luin Kleopatran kylpeneen maidossa ja hunajassa. Kylpysuolan lisääminen veteen tuntuu rauhoittavan selkääni jonka kanssa olen vuosikymmenen harmitellut sitkeää aknea, kun koen olevani sen suhteen selkeällä voitolla kehtaan muillekin jakaa neuvoja jotka kärsivät samasta vaivasta. Kylpiessäni käyn ensin tavalliseen tapaan suihkussa ja pesen hiukset, levitän runsaasti hiusnaamiota ja kasaan hiukset pääni päälle jotka peitän suihkumyssyllä. Sitten lasken ammeeseen tulikuumaa vettä ja annan teepussin lillua aikansa kunnes viilennän veden itselleni sopivaksi. Annan hiusnaamion muhia suihkumyssyn ja turbaanin alla samalla kun parhaani mukaan rentoudun ammeessa puolisen tuntia.

Kauneuspöytä on asunnon kruunu, sen näkee ensimmäisenä astuessaan sisään ja kertoo välittömästi kuka kodissa asuu. Joku esteetikko jolla on heikko kohta kaikelle romanttiselle. Huonekalu joka on täysin omistettu itsensä palvomiselle. En edes kovin usein istu sen äärellä, meikkaan useimmin sängyssä. Sen ensisijainen tehtävä on säilyttää kaikkea tarpeellista kauneuskalustoa ja olla henkisenä kiintopisteenä. Se löytyi sattumalta erään muuton tehneen ihmisen tavaroista ja oli käärittynä suojamuoviin. Edellinen omistaja ei sitä kaipaillu ja siitä olisi pikemminkin päästävä eroon tilaa viemästä. Lupasin auliisti auttaa siinä, se oli niitä kohtalon ohjaamia löytöjä ja kannoimme sen äidin kanssa vaivalla edellisestä kodista uuteen.

Kissalla on tapana löytää uusia paikkoja missä makoilla, siksi kaiken arvokaan ja kaatuvan laittaminen esille tapahtuu varoen. Kissa harvemmin mitään kaataa, mutta karvat meikkisiveltimissä ovat sietämättömiä.  

Ihan vaikuttavaa miten olen optimoinut kahdenviiden neliön tilankäytön tällaiseksi ylelliseksi koloksi joka ei vieraiden mukaan muistuta lainkaan kerrostaloasuntoa. Tavaroiden taikamaailma jonka ylenpalttisuutta yritän uskokaa tai älkää hillitä, että säilyisi olennainen eli käytännöllisyys. Paikka jonne on mukava palata ja josta ei tarvitse lainkaan poistua. Ruokaa löytyy pakastimesta, baarikaapissa on perjantai-ilta ja istuma-ammeessa kylpylä. Koti on ikuinen hyvän olemisen projekti jossa sovellan kiitollisena sitä mitä minulla on. Rajoitukset kiihdyttävät mielikuvitusta ja usein kun huomaan uupuvani jostain, palautan mieleeni Violet Baudelairen sanoman: "There's always something." Surkeiden sattumusten sarjasta. Aina on jotain, josta tavalla tai toisella saa tarvitsemansa. Pitkälle pääsee jo parilla pihtejä ja kukkalankaa, mutta tarkoitan että ensisijaisen ratkaisun takaa löytyy usein toinenkin jos useampi, jossa pitää vain osata yhdistää epätodennäköiset asiat toisiinsa luodakseen ratkaisuista todennäköisimmän siitä mitä on hetkessä saatavilla. Jos silloinkaan ei löydä mitä kaipaa, täytyy arvioida ongelma uudestaan ja katsoa uusin silmin ympärilleen josko sillä kertaa onnistuisi. Se näkyy mielessä erikokoisten mahdottomien palojen sovitteluna toisiinsa, mutta niiden loksahtaessa syttyy valo ja siitä saatava tyydytys on kuin sokeria aivoille. Siinä myös harjaantuu ja kuulen toisinaan kuinka, "jotkut vain osaa" kun todellisuudessa se on kaikkien opeteltavissa kuin mikä hyvänsä kyky. Toki joillakin on sitä edistävä predispositio, kuten huono-osaisuus jossa vaihtoehtona ei ole joka kerta uutena hankkiminen, mutten näe taloudellista kurjuutta kenenkään etuna. Sellaisen romantisoiminen on valheellista ja vastenmielistä. Jotkut vain osaa on harjoittelun vähättelyä jolla sulkee itsensä tavoitteidensa ulkopuolelle. Voin luvata ettei kukaan osaa alkujaan  yhtään mitään.

Näin kerran piirroksen jossa jumalankaltainen täydellistynyt sielu istui peilin edessä katsoen itseään. Ei ollut mitään syytä katsoa muualle, ei ollut mitään muuta mitä nähdä. Ei ollut pimeyttä eikä tyhjyyttä, vain yksi ainoa jonka katseelle ei ollut muuta kuin itsensä. Perspektiivikepposen takia hän saattaisi luulla katsovansa jotain toista, luulla olevansa joku toinen joku muu kuin näkijä itse. Silloin hän keksisi toisen. Keksiessään toisen hän ymmärtäisi mitä on olla yksin. Ehkä heistä tuli ystävät, ehkä heidän tiensä erosivat. Ehkä he rakastuivat, hukkuivat toisiinsa tai yhdessä loivat uutta.

Liisa peilimaailman tuolla puolen. Asiasta väännettyä vitsaa vaikeampi, sillä kun lähtisi tällainen haihattelu. Muistan kun aikoinaan minun piti kahden vuorokauden aikana opetella Nirvanan Lithium. Olin ollut teljettynä flunssan takia kotiini ja soitin biisiä luupilla uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kunnes yhtäkkiä ymmärsin mistä se kertoo.

I'm so happy 'cause today I found my friends
They're in my head
I'm so ugly, that's okay, 'cause so are you
We broke our mirrors
Sunday mornin' is everyday for all I care
And I'm not scared
Light my candles in a daze 'cause I've found God

Seisoin kauneuspöydän peilin edessä, katsoin ryvettynyttä itseäni, lauloin kappaletta tuhannetta kertaa kuin mielipuoli ja mietin mitä jos vain kävelisin läpi.