Tein sopimuksen itseni kanssa. Minun ja onnellisuuteni tielle asettuu jatkuvasti tunteita ja tajatuksia jotka estävät sen näkyvyyden. Joten joka kerta kun huomaan keskittyväni siihen kohtaan ajelehtineeseen synkkään pilveen, nostan käteni ilmaan ja teen konkreettisen eleen kuin siirtääkseni sen pois tieltä. Pysäytän itseni ennen kuin annan ajatukselle vallan joka kaikessa kurjuudessaan tuntuu myös tutulta ja turvalliselta. Kuin se karismaattinen ystävä jonka kanssa viettää mielellään aikaansa vaikka tietää tämän olevan patologinen valehtelija. Samalla kiinnitän huomioni siihen kuinka monta kertaa päivässä joudun nostamaan käteni ja harjoittelen tunteen sivuuttamista muistuttaen itselleni jokikinen kerta etten ole sille mitään velkaa. Vaikka tunne on syvään juurtunut ja vaikuttaa merkittävältä, minulla on suurempi vastuu omalle onnellisuudelleni joka kärsivällisenä odottaa huurtuneen lasin toisella puolella. Oma syyllisyys ja häpeä soimaa minua välinpitämättömyydestäni kun kieltäydyn sukeltamasta taas kerran syvään päähän, koska on muka hyveellisempää kärsiä kuin sivuuttaa se käsieleellä kuin suuri istuva intiaanipäällikkö.
Se näyttikin alussa siltä että tervehdin jatkuvasti tyhjää. Huoli oli ja on aiheellinen, paljastin itselleni asuvani kaivon pohjalla. Sillä tahdilla kun piti heilauttaa kättään edessään olisi tuhannesti ollut helpompaa vain antaa ajatuksen viedä itseensä ja tulla sylkäistyksi sieltä lopuksi ulos. Sovin että viikon ajan aina sen tullessa siirrän fiiliksen sokealle puolelleni ja keskityn johonkin aivan muuhun, kylmästi sivuuttaen sisäisen haukkujani. Tehden itselleni yhä tietoisemmaksi mitkä asiat ja aiheet laukaisevat sen ja siirtyä henkisesti sivummalle niiden luota. Tein sopimuksen, että ensimmäisen viikon jälkeen teen sitä toisenkin. Ja että ennen pitkää opin tekemään niin sormeani nostamatta.
Tulevaisuuden vieraus on pelottava vaikka se olisi parempi kuin entinen. Asioiden sivuuttaminen tuntuu nykyhetkenä vihoviimeiseltä tavalta ratkaista ongelmia, joten tarvitaan auktoriteettia sanomaan meille että nyt tärkeintä on rauhoittua ja astua syrjään. Noudatan sitä kuuliaisesti täällä kahdenviiden neliön mikrokosmoksessani ja visualisoin eteeni kontrollipaneelin jolla manageroin matrixia. Saan olla kummallinen omassa kodissani perkele ja kirjoittaa siitä miltä tuntuu saatana. Parasta tässä on että se näyttää toimivan. Automatisoin kyvyn sivuuttaa traumaperäinen stressireaktio osaksi lihasmuistia, oikea käsi ehtii tehdä puoliympyrän ennen kuin rypistän otsaani. Haudihau.
Tuntuu jo paremmalta. Pikku Nemo päättää tämänkertaisen.
Jospa mekin vain heräämme pahasta unesta.
Winsor McCay "Little Nemo" (1911)
Ei kommentteja
Lähetä kommentti