Tuhovoimainen lapsellisuus ja sen kauaskantoiset vaikutukset. Minä niitä susiani ruokin ja laitan häkkiin tappelemaan keskenään. Niin uljaita olentoja jotka ansaitsevat joka verran parempaa. Nokturnaalisia sieluneläimiä joiden maailmaan hakeudun päiväunien aikana. Näen usein toisesta silmästä sokeutetun haasteista kärsineen ja voitokkaan naaraan joka johti, taisteli ja rakasti. Enkä edes kuulu niihin jotka ajattelevat käyneensä täällä joskus aikaisemmin.
Ihan parivuotiaana kun ymmärsin ensimmäistä kertaa ajattelevani äkkäsin, että nyt jos milloin olisi hyvä muistaa miltä kaikki näytti juuri ennen kuin saavuin. Yritin ja yritin. Näin pelkkää mustaa ja jouduin hyväksymään ettei tämä elämien syklisyys ole osunut kohdalleni. Olen ihan uusi ja tämä elo on kaikin näkymin minun ainoani. Ei siitä nyt niin kauan aikaa ollut kun synnyin eikä tästä myöhempänä tee sen varmempaa johtopäätöstä. Ennen ei ollut mitään. Ainakaan kohdallani.
Sitten kerran omituisena lapsena luonnonhistoriallisessa museossa näin suuren täytetyn suden. Se oli ammuttu ja laitettu esille. Kun lähdin pois sen hahmo seurasi perässäni. Annoin tälle nimeksi Julia ja kaikkea mitä pelkäsin hän repi sen minusta ohuena siluettina ulos. Raastaen sen silpuksi kaikkien edessä. Eräänkin kerran kun oli vuoroni soittaa pianoa isossa salissa, sätkyilevä jännitykseni hajosi sen hampaissa kuin paperihiutale. Eikä sitä kukaan muu nähnyt. Enkä siitä sanonut kenellekään.
Sitten yhden kerran hän lähti pois.
En muista käskinkö.
Ja nyt viime vuosina. Olen palvonut kuuta, laulanut ihmissusista ja ulvonut haikeasti kitaran ylle. Olen miettinyt tätäkin uusiksi.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti