Aika lopettaa suunnitteleminen. Liput on varattu. Lähden dramaattisesti yhdensuuntaisella enkä tiedä päivää koska tulen takaisin. Se kuulostaa merkittävämmältä kuin mitä oikeasti on. Todellisuudessa otan vain oman aikani ja palaan viimeistään helmikuun jazzeihin. En edes karkaa minnekään kunhan palaan kotiin. On ollut ikävä. Halpaa punaviiniä ja roskaelokuvia. Jostain syystä saan Ranskassa aina kirjoitettua. Sitäkin ollut ikävä. Yhtäkkiä koen velvollisuudeksi kirjoittaa sykähdyttävää lyriikkaa ja koskettavaa paatosta. Olenhan klisee. Erittäin mielelläni jopa.
Rakas päiväkirja. Olet omituinen. En välillä itsekään saa sinusta selvää. Teet minulle kummia. Pakotat hitaasti tulemaan kuorestani ulos. Ollakseni niin rohkea myönnän pelkääväni. Tietenkin se on kamalaa ja luotaantyöntävää. Rampauttava itsekritiikki huutaa takaraivossa. Sillä ei ole kuitenkaan väliä. Eikä silläkään eikä sillä. Varsinkaan tuolla. Kukaan ei vaadi olemaan haavoittuvasti esillä. Tämän herkkyyden tulkinta heikkoudeksi on sama harha-askel kuin viimeksi. Nämä ovat vain tunteita, ei mitään kovin omaperäistä.
Pariisi. Otan sinut talteen. Laulan kaduillasi ja syön markkinasi. Puen baskerin ja raitapaidan. Juon viinin ja lausun runoja. Sivelen viiksiäni ja nauratan kansaa kapakoissa. Koska voin.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti