Rakas päiväkirja. Pelkään paljastavani totuuksia. Niiden kimpoavan takaisin viiltäen. Olen kuin lannistettu eläin enkä halunnut kuin laulaa. Jotain minulle niinkin helppoa on saavutettavaksi ollut moninkertaisen vaikeaa. Siksi puhun väsymyksestä kuin levyllä pomppiva neula. Rahisten rasittaen ja hitaasti kuluen. Silloin unohdan kaiken siitä suodun hyvän ja mikä siitä vielä kumpuaa. Lepäisin, mutta mieleni laskee matematiikkaansa vuorokauden ympäri. Kuin maailman tehokkain kone joka syväanalyysin loppukaneetiksi laittaa kahvinkeittimen päälle.
Luin jostain että ystävän tunnistaa siitä kuinka he pysyvät muutoksessasi mukana. Onko niin että metamorfoosin hinta on yksinäisyys. Ja jos selkääni kasvaa siivet niin kaipaisinko taivasta enempää. Olen vain nöyrä nero joka kantaa olemisen häpeää ymmärtäessään tietämättömyytensä vasten taivaankantta. Selkä vasten vihertyvää nurmea. Kasvot vasten suurta pudotusta valoa kohti sammuneita tähtiä. Kuvittelen viereeni pienen prinssin joka ikävöi ruusuaan. Ei tämä saa olla niin vakavaa hän muistuttaa ja sieppaa hattuni. Hän muistuttaa että keinut ovat saapuneet. Nyökkään ja valittelen jo etukäteen kaikkea sitä paheksuntaa. Nuoreksi avaruusmatkoillaan jäätynyt ja ikuisena säilyvä, iloitsen muuttolintujen mukana saapunutta prinssiä. Ole sinä viisauteni jolla kannan tämän hullun kohti leikkikenttää. Lähtekäämme.
Laulan Nat King Colea, sen saman laulun kuin aina. Josta Olavi Virta on esittänyt käännöskappaleen nimellä luonnonlapsi. Osaan vain alkuperäisen. Ja silloin kun käteni tahtomatta nykivät, pääni painuu silkasta painosta alas, myrsky on nousemassa enkä hernerokan läpi näe eteeni. Nature boy aloittaa valloittaen hetken itselleen. Hän sanoo. Minussa sinä asut. Kotini on linnasi.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti