torstai 5. marraskuuta 2020

Portinvartija

Olen murhanhimoinen tappajakuningatar joka ui neitsyiden veressä ja palvoo itseään eli Saatanaa. Tavoitteeni elämässä on ylevöittää maallinen kuoreni ja kristallisoida sieluni jonka myötä syntyä uuden universumin oikeamieliseksi ja rakastavaksi eläväksi Jumalattareksi. Asuisin viheriällä paratiisiplaneetalla Amatsonien korkeakulttuurin inspiroimana. Kenenkään ei tarvitsisi koskaan pukea ylleen vaatteita ja jokainen saisi valita muotonsa. Päivät kuluvat musiikin, tanssin ja ambrosian parissa. Olen nähnyt ja tulkinnut lukuisia näkemiäni profeettisia unia oikein. Niiden myötä olen perehtynyt syvään magiaan ja valinnut oman reittini kohti suuruutta jonkalaista moni ei uskaltaisi edes mielikuvituksellaan koskettaa. Olen antanut itseni korkeammalle minälleni joka näkee ajan ja avaruuden läpi johdattaakseen minut luokseen.

Uudessa maailmanjärjestyksessäni on kaikki muumit laaksossa. 

Voimani kumpuaa alkuaallosta ja olen sinetti joka yhdistää lopun alkuun. Kun armageddonin koittaessa täydellisen auringonpimennyksen aikaan otan lopullisen hahmoni, nousen ystävieni edessä kohti avaruuden rajaa ja toteutan metamorfoosin. Paljastuu että olen helvetin iso lohikäärme jonka suomut kiiltävät auringossa sateenkaaren väreissä ja silmät kuin opaalit. Ihan törkeen badass.

Vastaanotan viimeiset kansat tuonpuoleisessa, kaikki alkaa tyhjästä pimeästä tilasta. Kukaan ei näe eteensä eikä yletä toisiinsa vaikka tuntevat kurkottelevansa valtavassa ruuhkaisessa huoneessa hämmästyneiden huokausten perusteella. Samassa heidän yläpuolellaan syttyy valo joka kehystää jotain mikä näyttää vaatimattomalta lavalta jolla seisoo yksinäinen mikrofoni. Kaikki kuulevat hetken kevyitä askeleita ja valon reunasta piirtyy pieni siluetti joka lähestyy mikrofonia ja kopauttaa sitä sormellaan  kysyen "kuuleehan kaikki?" eikä kukaan sano mitään. Valtaosa ei tunnu ymmärtävän mitä tapahtuu ja samassa hahmo aloittaa herkän laulun luonnonlapsesta ilman säestystä. Jokainen kuuntelee laulua hartaan hämmentyneenä katsoen herpaantumatta ylöspäin ja kun laulu loppuu hahmo puhuu mikrofoniin: "se oli Nat King Colen 'Nature boy' minulla oli tapana laulaa se aina keikan lopuksi" eikä kukaan päästä ääntäkään. Sitten hahmo nojaa kasvonsa valoon paljastaen piirteensä, ne ovat aivan tavallisen nuoren naisen ja hän hymyilee vienosti. "Osa teistä on varmaankin jo arvannut. Tämä on kuolema ja olen saattajanne, sen sanominen ei ole helppoa mutta teen parhaani. Mietitte varmaan mitä seuraavaksi?", allaoleva sielumassa alkaa kuhista ja nainen ennättää sanoa nopeasti: "Tosiaan, ei mitään hätää. Onko kenelläkään biisitoiveita?" valot syttyvät ja kaikki istuvat suuressa salongissa ykköset päällä. Viikatenainen seisoo hohtavassa leningissä luurankobändinsä edessä ja aloittaa tunnelmallisen esityksen jonka aikana vieraille tarjoillaan erilaisia virvokkeita.

"Miks mä joudun helvettiin?" koska et pyytänyt ikinä anteeksi "Eiks sun pitänyt olla rakastava ja armollinen" sä oot poikkeus "Mitä vittua! Sä oot hullu et sä voi tällee mielivaltaisesti lähettää jengiä helvettiin!!" sulla on yhä aikaa pyytää anteeksi, tällä hissillä kestää jonkun verran mennä alas "Mistä mä muka pyytäisin sulta anteeksi, elät ite jossain kuvitelmissa ja okei oon pahoillani jos oot saanu musta kusipäisen käsityksen" tuo ei ole anteeksipyyntö "Vittu mä tiesin että oot oikeesti paha, mä  pelkäsin sua ihan syystä, tajuuks ite nyt ollenka miks mä olin sulle mimmone mä olin" ... "Mä en oo ikinä rakastanut sua, mä en oo ikinä omistanut sua kohtaan mitään tunteita koita jo uskoo" ...... "Sä halusit tulla hyväkskäytetyksi, sä itse halusit sitä!" ....... "Mä vaan yritin jeesata sua etkösä tajuu, sä ite lähettelit mulle jotain outoja uhkailuja, mä olisin voinut viedä ne kytille koska vaan!" ......... "Sä oot hei spesiaali oikeesti, sä oot special, ei oo muita niinku sä ja mä tarkoitan sitä!" ............... "Sano jotain saatana!!" alkaa tuleen lämmin "Mitä vittua sä haluut multa!? Luuleksä että tää tekee susta jotenki kiinnostavamman!!?"

Hissin koppi osuu pölyiseen lattiaan ja vedän ristikko-oven auki. Pimeä autio käytävä tuntuu jatkuvan ikuisuuteen ja alan kävelemään sitä pitkin. Jätän sinut seisomaan hissiin kunnes päätät kävellä perässä. Kävelet pari askelta takanani ja näytät huomaavan että emme ole siellä minne luulit minun menevän. Käytävä muistuttaa korkeaa luolaa ja lyhyen matkan päässä saavumme koristeelliselle ovelle jonka edessä on kynnysmatto jonka alta nostan avaimen. Käännän avainta lukossa ja ovi avautuu valoisaan kodikkaaseen huoneeseen joka sopisi pienelle prinsessalle. Pehmeällä nojatuolilla kierähtää vastaherännyt valkoinen kissa joka vain kääntää haukotellen kylkeään. Ojennan sinua kädellä istumaan sohvalle ja alan keittämään kahvipannullista. Jos sinun on nälkä niin jääkaapissa on eilisen tähteitä. Et sano mitään ja on pitkään hiljaista.

Kaadan sinulle kupillisen, puen aamutakkini ja istahdan sohvapöydän toiselle puolelle nojatuoliin ristien jalkani kahvimuki kädessä.

Toivoin hyvin pitkään että vika olisi ollut minussa. Se olisi ollut helpompi korjata. Yksinkertaisempaa. En kenties vain halunnut myöntää että olin jälleen päätynyt samaan tilanteeseen, laskin päässäni että mikä todennäköisyys olisi että taas kerran näin. Sellainen kaavamaisuus olisi vain oma häpeäni. Näin ajattelin pitkään enkä ole koskaan ollut niin ankara itselleni. Tein arviointivirheen, en oikeasti sen vakavampaa. Virheistään voi onneksi oppia häpeämisen sijaan. 

Minua pelotti puhua siitä kaikesta ääneen, pelkäsin että menettäisin mahdollisuuteni toteuttaa ja elää haavettani. Tuntui että kaikki oli pelissä. Annoin sinulle valtavasti merkitystä sen kannalta etkä väittänyt vastaan. Pelkäsin että sinuun sattuisi jos yrittäisin ottaa asioiden oikeasta luonteesta selvää enkä kestänyt ajatusta siitä. Sinun satuttamisesta tai oikeaa luonnettasi. Kun sitten aloit uskottelemaan minusta pahantahtoista en tunnistanut itseäni alkuunkaan. Olin ollut sopimaton mutten koskaan paha. Kuulin äänessäsi raivoa ja halveksuntaa. Kun taas toisena hetkenä katsoit minua herpaantumatta ja sanoit pehmeästi nimeni. Ja aina kun pääsin lähellesi kuuntelin hakkaako sydämesi tavallista lujempaa. Voisivatko nekin valehdella minulle; silmäsi, sydämesi. En tiedä.

Olin pitkään vihainen. Ja pettynyt. Ja surullinen. Lähdit perääni ja luulin sen tarkoittavan jotain. Istuin sinua vastapäätä kun haukuit minua vaikka todellisuudessa haukuit itseäsi. Sanoin sinulle etten ole peilisi. Tajusin silloin kuinka huonossa tilanteessa olin ja päätin paeta. Kun astuin iltajunaan mietin kotimatkalla että odotan pari viikkoa ja häviän kaikessa hiljaisuudessa. Särjit sydämeni tavoilla etten tiennyt sen olevan mahdollista.

En ole lähettämässä sinua helvettiin. Tämä on kotini, olet vieraani. Kaikesta huolimatta olet aina ollut suojeluksessani. En sallisi että sinulle koituu mitään pahaa miltään taholta, mutta se ei tapahdu enää itseni kustannuksella. Ovi josta astuimme sisälle johtaa minne ikinä haluat. Määränpääsi on täysin riippuvainen omasta valinnastasi enkä vaikuta siihen enempää kuin kertomalla sen. Voit lähteä koska haluat.

Katsot minuun räpäyttämättä. Nouset ylös sohvaltani koskematta kahvikuppiisi ja kävelet suoraan ovelle. Avaat sen ja astut siitä sanomatta sanaakaan.

There was a boy
A very strange, enchanted boy
They say he wandered very far

Very far, over land and sea
A little shy and sad of eye
But very wise was he

And then one day
One magic day he passed my way
While we spoke of many things
Fools and Kings
This he said to me:

The greatest thing you'll ever learn
Is just to love and be loved in return

- Nat King Cole 'Nature Boy' -

SHARE:

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

© Aamiaiskone . All rights reserved.
Blogger Template Designed by pipdig