Rakastan teitä kaikkia niin kovin paljon. Kävin syvällä ajatuksissani ja näin teidät kaikki juoksemassa paperikruunut päässä kalistelemassa puumiekkojanne. Muistin kuinka yksi lapsi kiipesi kirsikkapuuhun ja heitti sieltä hedelmiä meille muille. Aikoinaan kun asuin Saksassa, tienoolla kiersi mies joka myi mansikoita. Hän soitti lujaa kelloa ja huusi ”des fraises! des fraises!” ja isä välillä kävi hakemassa niitä meille jälkiruuaksi. Se oli Saksaa muurin jälkeen ja minulla oli kunnia kasvaa lasten kanssa joiden vanhemmat puki päivittäin ylleen arvomerkit muttemme tienneet itse sodasta mitään. Meillä oli omat legendamme. Schwarzwaldin metsä oli aarresaari ja seiniin maalatut pääkallot olivat kurkunleikkaajien merkki. Niitä vastaan me taistelimme, tiesimme tämän varmaksi. Kasarmikoulu jota kävin ja missä isäni opetti on nykyään DDR-museo. Haluaisin käydä siellä uudestaan ja mennä pihapuolen puukatoksen ensimmäisen seinän luo katsomaan onko se vielä kimalleliiman peitossa.
Emme tienneet olevamme osa historiaa, se ei ollut tärkeämpää kuin lyhtykulkue pyhän Martinin päivänä tai apupyöristä luopuminen. Olimme todelliset aarteet keskellä kaikkea joiden vuoksi oltiin valmiita taistelemaan että saimme jatkaa leikkejä. Yksi kauneimpia muistoja lukuisten joukossa, oli Jouluna kun posti pakkautui täyteen ihmisiä jotka kädet ilmassa kuljettivat paketteja omistajilleen huoneen nurkkia myöten kun sukulaiset ja muut rakkaat olivat lähettäneet valtavasti lahjoja meille Ranskasta ja kauempaa. Meillä oli vähän mutta tarpeeksi. Amerikkalaisia kasetteja ja yhteensopiva soitin sopivalla pistokkeella. Loppiaisena katoimme kuninkaiden piiraan ja se ken löysi palastaan posliinipatsaan sai kantaa kultaista pahvikruunua kuin pienet prinssit ja prinsessat.
Rakastan teitä kaikkia niin kovin paljon. Vaikka välillä hermostun ja näytän siltä että haluan olla yksin, minun on ikävä kasvojanne. Keskellä sotakoneita ja vaanivaa todellisuutta oli paratiisi jonka lapsia olin ja siitä lähtien sitä kantanut mukanani. Muistan kaiken. Olen itseäni niin paljon rankaissut ja uskonut karaistuvani kohdatakseni sen mikä on, vihdoin ymmärtääkseni että minä olin muiden joukossa korkein totuus. Se oli outo maailma kutsua kodikseen, mutta se oli meidän ikioma. Olimme kenties vasta lapsia, mutta kaadoimme leikeillämme Berliinin muurin.
Rakastan teitä kaikki niin kovin paljon etten jaksa olla vihainen, en tiedä edes mistä olisin. Siitäkö että olin kaiken aikaa oikeassa etuoikeudessani vai menenkö aiheen ohi. Päätäni särkee koska join kaksi pulloa viiniä naapurini kanssa joka vaivaannutti minua koko illan hokemalla kuinka pelastin hänen elämänsä. En mielestäni ollut tehnyt mitään, ollut vain läsnä ja kertonut tarinoita. Tehnyt kuten hyvän naapurin kuuluu lainaten sokeria ja rikkalapiota. Hänen viinejään minä join ja sen seurauksia yritän nyt kahvilla korjata.
Olen kasvanut uskomaan ettei onnellisen lopun jälkeinen aika ole kertomisen arvoista. Ja he elivät elämänsä autuaassa olemattomuudessa loppuun asti viimeisen pisteen ja seuraavan koristeellisen aakkosen välissä olevassa sivunkäännön tilassa. Tämä on tuntematonta aluetta, noin paperihaavan levyinen. Luulin olevani rohkeampi tutkimaan tutkimattomia ja kipuun sen verran tottunut kestääkseni pienen viillon. Se on jotain täysin kiehtovan kummallista ja siksi kertomaton minun kirjoitettava.
Tuossa menneenä iltana soitin yksiössäni musiikkia ja tanssin yksin pitkälle aamuyöhön. Koin vahvan täydellistymisen hetken jossa liikkeideni muotokieli muodosti neliulotteisen hieroglyfin. Pyhä kaiverrus joka sisälsi yhtaikaa tarinan, kertojan ja todistajan. Alttarin, temppelin, palvotun ja palvojan. Nielaisin myrkyn joka minut paransi. Paskoin läpi se vitun solvauksen että olisin ensimmäisenä pelastuksen velkaa muille. Vapaus on minun, aina ollut ja se kuuluu kaikille. Jumalatar auta.
Kuinka käsittämätön näkemys että luovuus kärsimyksestä kumpuaa, aivan kuin parantumisen prosessi on itsessään riippuvuutta ja lopputulema veisi mennessään jotain arvokasta. Siksi aina takaisin on kipuun syöksyttävä ettei prosessi koskaan lakkaisi. Muutoin taiteen eheyttävä voima voittaa kuljettaen takaisin pinnalle jolloin se minut hylkäisi ja kärsimys olisi edellistä suurempi. Näettekö tekin aiemman järjettömyyden vai pitääkö vielä vääntää kukkalangasta; tulipalo ei metsää tee vaikka jotain sen tuhkasta kasvaa. Älkää minun läsnä puhuko taiteesta ja tuskasta samassa lauseessa, ainakaan siinä toivossa että ristin kantaisin. Olen riidatta. Tässä vielä keskari kyytiin.
Rakastan teitä kaikkia niin kovin paljon.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti