tiistai 13. maaliskuuta 2018

Asiaa tyhjästä

Kirjoittamisen mukavuuteen haluan hukkua. Siihen epäselon selkeyteen miten sanoja kuin tiili kerrallaan rakennetaan sivua. Yhä syvemmälle kasvavia juuria. Sinne jonnekin josta puhutaan jättiläisten asustavan. Myrskynjumalan tiedetään sinne vaeltaneen. Pukeutuneena kauniiksi morsiameksi noutaakseen takaisin vasaransa jolla kaadettaisi jopa vuoria. Sellaista asetta ei soisi kuin vastuullisimmalle. Joka myrskyn nostattaessa osaa myös sen hiljentää vienoksi ilmaksi. Kas ei raivoavaa tuulta pysäytetä voimalla vaan houkutellaan kuuntelemaan lauluja.

Ja mietin miksi he minua pelkäävät, mutta voinko syyttää. Osaan kutsua meteoriitteja. Olen pelännyt itsekin. Kaikkea sitä mihin mieli voisi kyetä kun se avaa tajuntansa kaikki ovet. Kaikki näyttäytyy kuten se on. Ikuisena. Kahtena vastakkain aseteltuna peilinä jonka käytävällä sinua ei ole olemassa. En ole keksinyt tuota itse, joten sen täytyy olla totta jos muutkin ovat sen nähneet. Miten itse sisustaisit äärettömän? Vaaleanpunaisella ja jouluvaloilla. Riikinkukoilla ja kummituseläimillä. Äidillä, isällä, ystävillä. Kukkia somisteeksi ja tähtiä toiveiksi.

Teen työkseni mitä parhaiten osaan, olen eksistentiaalinen kauhunne ja kumarrus syvä. Tarjoilen itseni ohjelmaksi. Hattuaan nostelevaksi kirkkaaksi kanavaksi joka katsoo lierinsä alta nähden ihon, lihan ja luiden läpi. Minulle neuvottiin joskus keinoksi selviytyä ramppikuumeesta. Kuvittele kaikki alastomiksi. Samaksi maatuvaksi materiaksi jolla lannoitan puutarhaani. Välillä pitää kolistella mukiaan, että muut tietävät minne laskea almunsa. Muistaa hymyillä muttei odottaa sen lohduttavan ketään. Nauraa ääneen kaikelle järjettömyydelle.

Kunhan leikin. Ajatuksilla ideoilla ja määrään niitä muotoonsa. Silkkaa tarinaa ja satuilijan hapuilua kunnes tekstitalo nousee kappale kerrallaan korkeuksiin vain hypätäkseen reunalta punotakseen lisää. Noita ilmassa roikkuvia tikkaita ei joka päivä ilmesty pelastamaan pilvenpiirtäjien katoilta. Tehdään kuten agentit. Suoristetaan välipitämättömästi tuulessa heiluva kravatti kuin sillä olisi jotain merkitystä ja astun ensimmäiselle askelmalle. Tikkaat nousevat korkeammalle ja varakkaan näköisen salkun solki pettää. Seteliparvi leviää kaupungin ylle kuin likainen lumi. Pakenen jättäen jälkeeni kohti auringonlaskua loittonevan siluetin.

SHARE:

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

© Aamiaiskone . All rights reserved.
Blogger Template Designed by pipdig