Otin pyörän alle ja kuulin treeniksen ikkunan alla että siellä treenataan. Irvisko kävi läpi uusia biisejä ja kokeilin olisiko ovi auki. Olin pidempään halunnut hakea seinällä roikkuvan valolepakon kotiin ja sijoittaa sen sängyn yläpuolelle. Jäin ottamaan pojista muutamia valokuvia ja pysähdyin soittelun ajaksi käytävän ikkunan eteen joka on minulle erityinen. En tiennyt että sellaista voisi olla niin ikävä. Yritin myös toistuvasti avata treeniksen ovea kotiavaimella, se kertoo jostain.
Lepakkoluola no more. Ehkä jotain muuta löytyy tilalle, mutta tämä kuuluu nyt omaan kämppään. Löysin sen kirpputorilta kympillä vuosia sitten. Joku on itse vääntänyt metallista lepakonmallisen kehikon ja nippusiteillä kiinnittänyt siihen sinisen valokaapelin. Sellainen tee-se-itse halogeenikyltti. Olisi mukava tietää tarina sen taustalla, mutta nähdessäni tiesin välittömästi kenelle se kuuluu.
Käytävän ikkunasta paistaa paras valo kuvien ottamiseen. Ikkunalaudalla voi kuvata esineitä ja ne onnistuvat aina, en ole löytänyt toista yhtä hyvää paikkaa. Omakuvien ottamiseen ikkuna on kuin tehty. Haluaisin saada enemmän tilaa käytävästä jotta voisin kehittää sitä paremmaksi kuvauskohdaksi. Ikkunalauta on myös juuri sopiva että mahdun siihen pitkittäin istumaan. Olen kirjoittanut siinä valtaosan Delian lyriikoista. Lähellä, mutta tarpeeksi syrjäinen spotti jonne mennä omiin ajatuksiinsa sillä välin kun pojat soittelevat keskenään.
Tuntuu kuin olisin laskeutunut, avaruudesta ja puusta. Voin taas kuvata kirppislöytöjä ja tyylisisältöä vaivatta. Vaikka elämä on tältä vuodelta peruttu tuntuu kuin olisi enemmän jaettavaa kuin ennen. Totuus on lähempänä kuitenkin, että muurini ovat alempana kuin koskaan.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti