Pariisi on opettanut minulle jotain järkyttävää. Jotain järisyttävän merkittävää jota en saattaisi uskoa todeksi ilman että Pariisi olisi sen minulle avannut, näyttänyt ja tatuoinut pysyvästi ihoni alle. Kohdatessa aiemmin haasteita oli se itsestäänselvää odottaa taiteilijan elämältä jatkuvaa ylämäkeä ja kärsimyksen palvontaa. Kun ongelmia ilmeni, kyse ei voinut koskaan liittyä siihen että ympäristö ei osaisi suhtautua ammattikuntaani. Oli katsottava itseään peilistä yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Menestys oli kuitenkin vain ja ainoastaan itsestään kiinni. Persoonallisuus riski uskottavuudelle. Piti yrittää enemmän ja jos silloinkaan ei onnistunut, peili odotti jälleen katsojaansa.
Tämä mielisairaus jota unelmaksi kutsun on itseni langettama kirous ja käyköön se toteen. Olisi vain ajan myötä kun ymmärtäisin luovuttaa. Joten tein sen.
Kuusi viikkoa olen hiljalleen rakastunut. Suurkaupunkiin, rytmiin, sen ihmisiin ja itseeni uudestaan. Kaikki tapahtuu niin välittömästi. Ei tuskasta tietoakaan ja jokainen kohtaaminen ottaa minut vastaan tekijänä joka opettaa kaltaisilleen kokemuksistaan. Ja opettanut ja oppinut olenkin. Tämä vuorovaikutus on virtaa vain. Sen kolminkertaisen panostuksen ja lukuisten harmaiden kivien jälkeen olen yhtäkkiä tässä asemassa. Tästä on tullut melkein helppoa. Peilikuva sanoo samaa. Vika on jossain muualla ja en tiedä ketään toista joka voisi tämän työn tehdä puolestani. Näin loisteliaasti.
Malja sille.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti