keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Persoonallisuus

Tämän päiväkirjan ei ollut koskaan tarkoitus olla sopiva alusta eri brändeille, se ei käynyt edes mielessäni että alkaisin kuratoimaan sisältöäni vartavasten yleisöä ja yhteistyötä kosiskellen. Tämä ei tarkoita ettenkö voisi tehdä niin ja etteikö minusta olisi siihen, tai etteikö se olisi kannattavaa ja minun olisi hyvä miettiä asiaa siltäkin kantilta. Olenkin ja tullut yhä uudestaan siihen tulokseen ettei tämä ole se suunta johon haluan blogiani kehittää. Se on yhdenvituntekevää vaikka sosiaalisen median alustani eivät sopisi kaupalliseen yhteistyöhön valtaosan kanssa. Jos sellaiseen suhteeseen päädyn se on poikkeuksellista. Minkä vuoksi on häkellyttävää että viimeiset kuusi kuukautta olen saanut olla merkittävän suomalaisen brändin lähettiläänä ja sisällöntuottajana. Kieltämättä se on saanut minut pohtimaan tarkemmin mitä itsestäni laitan ulos ja vastuutani vaikuttajana vaikka tämä ei ole titteli jota itsestäni voisin rehellisesti käyttää. Olen suunnattoman kiitollinen tilaisuudesta ja jos ikinä minua lähestytään vastaavasti samaan henkeen, jos tuote on jotain minkä takana voin seistä, tuskin kieltäydyn. 

En kuitenkaan tunne mukavaksi että kaupallistaisin persoonallisuuteni ja loisin omien kasvojeni taakse hahmon joka sopii sen raameihin. Ajatus on puistattava ja vierestä seuranneena olen nähnyt sen tekevän pahojaan heidän mielissä jotka ovat tähän päätyneet, heitä tuomitsematta siitä. Pahoin pelkään että tuloksena sille olisi vaikea disossiaatio ja itsensä vieraaksi tunteminen. Juurikin niitä asioita joita olen vuosia ammattiavun kanssa käsitellyt. Vaikka Aamiaiskone täyttäisi potentiaalisesti onnistuneen brändin vaatimukset, joudun aiheuttamaan kaikille suunnattoman pettymyksen. En ole siitä pahoillani.

Miksi sitten perustin tämän. Olen aina kirjoittanut ja hyvin nuorena pärjäsin kirjoituskilpailuissa jotka kannustivat minua jatkamaan. Lukion ensimmäisellä luokalla äidinkielen opettajani sanoi koko luokalle, että tärkeintä kirjoittamisessa on sen ylläpitäminen ja esitti vaihtoehtona nettipäiväkirjan perustamisen. Minä ja eräs ystäväni perustimme siitä inspiroituneena ensimmäiset blogimme jonne hyvin vapautuneesti kirjoitimme tunteistamme ja kokemuksista 2000-luvun alussa. Kummankaan mielessä ei käynyt että ne keräisivät itselleen yleisöä tai että päiväkirjan merkitys muuttuisi siitä miksikä sen alunperin mielsimme. Ensimmäinen blogini oli nimeltään "arkipäivän angstia" ja siitä voi päätellä paljon. Se oli mustavalkoinen, pelkkää tekstiä ja aikakapseli masentuneen teinin sielunmaisemaan. Se oli minulle valtavan tärkeä. Jälkeenpäin olen ikävöinyt sitä ilmaisun vapautta ja raakuutta. Se on nykyään hyvin kiusallista luettavaa, mutta niin vilpittömän rehellistä ja suoraa että pidän sitä yhtenä tärkeimpänä saavutuksenani.

Päiväkirjan olemassaolo on ollut niin merkittävä osa kasvuani että sellainen tulee aina olemaan minulla jossain muodossa. Ajelehdin muiden tavoin lukemaan muiden ihmisten ihania blogeja joissa angstin sijaan pääpaino oli kauniissa kuvissa, yhtenäisessä estetiikassa ja sisällöllä joka pyrki tarjoamaan lukijalleen jotain jonka vuoksi palata. Valtaosin nämä kaupallistuivat ja oli hienoa huomata että nettiin kirjoittaminen voi olla jollekin ammatti. Minäkin halusin "ihanan blogin" kukapa ei. Varhemmat yritelmät kaatuivat pitkälti siihen että yritin sovittaa itseäni raameihin josta välittömästi pursuin ulos. Tuntui että oma persoonallisuuteni oli onnistumiseni tiellä vaikka se kirjoitettuna alas ja ääneen sanottuna kuulostaa täysin hullulta. Motivaationi niiden ylläpitämiseen lopahti nopeasti sen vuoksi. 

Muistan kun eräänä päivänä keskustelu kääntyi henkilökohtaiseen brändiini. En tiennyt omistavani sellaista ja hädintuskin ymmärsin mitä se tarkoitti. Se sai silti kritiikkiä osakseen koska oli puhujan mielestä outo. Loukkaannuin siitä joksikin ajaksi kunnes joku mainitsi minulle, että olisi kenties syytä ottaa se kohteliaisuutena että joku näkee minussa tunteita herättävän mieleenpainuvan brändin vaikkei olisi ollut tarkoitus. Loukkaantumiseni johtui siitä, että persoonallisuuttani ei kohdattu henkilönä vaan jonain epäkelpona markkinoille joihin en edes yrittänyt. Ilkeintä aiheesta mitä minulle sanottiin oli, että persoonallisuuteni vie artistiminältäni kaiken uskottavuuden. Kommentti tuli taholta jonka mielipidettä arvostin ja sai minut pois tolaltani pitkäksi ajaksi. En tiennyt miten on mahdollista erottaa niitä kahta toisistaan ja yritin epätoivoisesti puolustautua että ilman sitä kuka olen ei ole sitä mitä teen. En tiennyt olinko johtanut ihmisiä harhaan heidän olettaessaan minusta näitä vai yritettiinkö minua harhauttaa koska sain jonkun turhautumaan itseeni. Se oli sisäinen ristiriita joka aiheutti minulle pahoinvointia vuosiksi. Kuulin vastaavaa myös muualta, kuten miten asiasisältöni  ei ollut hyvästä koska oli parempi että säilyisin heidän mielissään ihanana. Se oli ensimmäinen kerta kun koin ihanuuttani käytettävän solvauksena. Kritiikin pystyi ymmärtämään vain siten, että kiinnostavuuteni haihtui kun paljastuin ihmiseksi ja on tärkeämpää pitää potentiaalini lokeroitavissa jotta siitä voisi joku muu halutessaan hyötyä. Varmasti ymmärrettävää miten tätä kaikkea on vaikea ottaa imarteluna vastaan, vielä vähemmän asiana jota haluaisi noilla ehdoilla kehittää eteenpäin.

Keloja nousee pintaan itsellä ja varmasti muillakin kun huomaa jonkun lopettaneen seuraamisensa alustalla x ja automaattisesti alkaa etsimään itsestään syitä vaikka sillä ei oikeasti ole merkitystä. Oman arvonsa rakentaminen numeroihin, seuraajiin tai brändinsä uskottavuuteen sairastuttaa. Tästä mentaliteetista on päästävä eroon, tämä ei ole hyvä. En halua sitä itselleni enkä toivo sitä kenellekään muulle. Ihminen kasvaa ja muuttuu, se on luonnollista ja ratkaisut oman sisältönsä laadusta on yksinomaan henkilön itsensä päätettävissä. Kritiikki on jotain mitä olen aina ottanut mielelläni vastaan kun se on rakentavaa, kenenkään ei silti tarvitse suostua toisen epävarmuuksien peiliksi.

Annan pienen esimerkin. Meitsi fiilisteli peruskoulussa omia kledjujaan enkä kärsinyt minkäänsortin kateudesta muiden vaatteita kohtaan, paitsi saatoin ääneen ihmetellä miksi joku maksaa niin paljon rahaa kun kirppiksiltä löytyy niin paljon halvemmalla. En ymmärtänyt ollenkaan että käytettyjen vaatteiden käyttäminen olisi tabu tai sillä ylpeily. Lopulta annoin periksi ja pyysin porukoilta seuraavana Viron reissulta tuomaan tiettyjen merkkien T-paitoja joita kaikki muut tuntuivat käyttävän lähes pelkästään. Olin lapsekkaasti ajatellut syyksi siihen että ihmiset pitivät kyseisten merkkien designia hyvännäköisenä eikä sitä, että sillä ilmaistiin käyttäneensä tietyn määrän rahaa omistaakseen sen. Tämän seurauksena käytin koko kouluvuoden ajan silminnähden huonolaatuisia selkeitä piraattiversioita luokkatovereiden merkkivaatteista enkä missään vaiheessa ajatellut että siinä on jotain outoa. Tulin vain toteamukseen etten voi mitenkään voittaa tässä pelissä vaikka yritin olla täsmälleen kuten muut. Sanoinkin lopulta äidille, että minusta ei pidetä vaikka tekisin mitä joten en voi muuta kuin olla täysin oma itseni. Joku Nobel-palkittu ranskalainen kirjailija osaisi sanoa saman vaikuttavammin, mutta tämä oli seiskaluokkalaisen ajatelma joka kantaa vieläkin.

Persoonallisuus ei ole sitä että pitää päässään valtavia huovutettuja hattuja, se on mikä meillä jokaisella on ja on itsestä kiinni miten sen kultivoi. Joukkoon kuuluminen ei ole väärin kuin siitä erottuminenkaan. Tarve tulla hyväksytyksi ja tuntea kuuluvansa on meitä kaikkia yhdistävä asia. Odotuksista luopuminen on haikeaa, mutta jos löytää samalla itsensä on voittaja. Vaikka olisikin outo.

SHARE:

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

© Aamiaiskone . All rights reserved.
Blogger Template Designed by pipdig