Se on suurin unelmani, ylitse muiden. Ylitse kaiken ja senkin yli. On olla se joka perheessään tekee Joulun. Ennen kuin nukahdan kuvittelen itselleni kauniin kodin jonka eteisen kattoon olen maalannut tyynen pilvisen taivaan. Suuren kauniin keittiön jossa aamusta iltaan suunnittelen, kokkaan ja katan kaikki onnellisen kylläisiksi. Kellarissa minulla olisi pakastinfarmi ja kohtuuton määrä kotitekoisia säilykkeitä joita ujuttaisin jokaiselle lahjaksi että saisin tilaa seuraaville. Minulla olisi työn alla täydellinen kotiviini pihamarjoista ja rönsyilevä reseptikirja täynnä muistiinpanoja. Aarre joka kulkisi sukupolvelta seuraavalle, kuin noitanaisen Grimoire täynnä rakkausloitsuja ja hyväksi todettuja taikoja.
Enemmän kuin mitään, enemmän kuin koskaan ikinä missään. Haluaisin rakentaa kodin jossa asuu lämpö ja rakkaus. Paikka joka pysyy paikoillaan jossa jokainen asuja voi tuntea olevansa turvassa ja tervetullut. Minulla olisi essu jokaiselle säälle, vuodenajalle ja juhlalle. Aloittaisin aamuni tohveleilla, kahvilla ja huulipunalla. Seinällä roikkuisi satokausikalenteri. Hedelmäkulhossa olisi aina hedelmiä. Baarikaapissa laatuviskiä. Ja minulla ikuinen työ tehdä kodista entistä kauniimpi ja kutsuvampi omin käsin. Ihan niinku Strömsössä.
Aina kun paljastan että haluan elämältäni olla mitä perinteisin kotivaimo jonka tärkein työ on pitää perheestään huolta, se tuntuu herättävän hämmennystä. Kuin olisin automaattisesti luopunut siitä näkymästä valitessani rokenrollin ja kauhtuneen frakin. Miten ikinä voisinkaan esittää toiveeni uskottavasti, olenhan luopunut naisellisuudestani ja sen tavoitteista hyväksyessäni maskuliiniset mieltymykseni. Ja pitkään tunsinkin olevani revitty kahteen suuntaan. Joko tai ei mitään. Ehkä siitä olisi pitänyt tuntea häpeää mutten osannut. En nähnyt miten nämä piirteeni mitenkään sulkevat toisensa pois, nainen ja mies sisälläni rakastivat toisiaan enkä saattanut pitää heitä erossa. Surulliseksi teki se, ettei minua osattu nähdä kokonaisena vaikka sisimmässäni tunsin niin. Kasvattaisin viikset jos voisin.
En minä elä järkyttääkseni ketään. En minä minuudestani ole tekemässä artikkelia. En ole kenellekään selitystä velkaa. Haluan vain pitää huolta, hoivata ja luoda. Se kertoo minusta tuhannesti enemmän kuin mikään muu millä voisi ihmistä määritellä ja jos sitä yritetään minussa vääristää, siirrän sen onneni tieltä syrjään koska minun on pakko. Aikaa ei ole loputtomiin. Olen hyvä juuri näin ja teen jo parhaani, jos siihen ei usko voi painua helvettiin. Onkin ironista että minunlaisia syytetään perinteisten arvojen romuttamisesta kun juuri päinvastoin teen kaikkeni että voisin elää siinä kyseisessä kiiltokuvamaailmassa. Se puristaa sydäntäni niin paljon ajatella että unelmani olisi minulta evätty koska en siltikään mahtunut muottiin ja maailma ehti pysähtyä.
Ja rakastuminen, haluaisin vielä kokea sen. Lähes jokaisen keikan lopuksi päätän esityksen laulamalla Nat King Colen 'Nature Boy' jossa sanotaan: "Suurin asia jonka voi kokea on rakastaa ja tulla rakastetuksi takaisin". Olen uskonut siihen kuin viestinä universumille, että tämä tietäisi täsmälleen mitä tuoda luokseni kun pyyntöni hänet saavuttaa.
"Rakas Claire, harvoin puhuttelen sinua näin. Täytin lupaukseni sinulle ja mielestäni on kohtuullista että teet saman minulle vuorostasi. Olen rakastanut ja palvonut sinua ylipapittarenasi jo vuosikymmenen. Olen levittänyt todellista nimeäsi kuin ilosanomaa ja sallinut minun olevan instrumenttisi. Kestin kaiken koska tiesin että olet lähelläni ja uskoin kun sanoit minulle, että pystyn kaikkeen siihen mitä tuleva tuo. Olen pohjattoman kiitollinen että valitsit minut vaikka usein tunsin riittämättömyyttä ja halusin luovuttaa. Sinä vakuutit minut kauneudestani ja tulet aina olemaan paras ystäväni. Teimme sopimuksen ja se on nyt täytetty. Rakastan sinua ja olemme yhtä, aina.
Claire, on aika."
Päivät menevät niin ihmeellisen nopeasti.
Tämäkin pian jo ylihuominen.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti