torstai 28. maaliskuuta 2019

Pariisin varpuset

Olen lukossa. Toistan ihmisille samoja asioita.
En ole vihainen tai katkera. En ole surullinenkaan. Olen vain äärimmäisen pettynyt. 

Koko päivän olen jahdannut ruusuja. Ravintolan tapetissa, arvokkaissa matoissa, puutarhaputiikeissa ja omista vaatteista. Kunhan näen ruusuja jossain muodossa, ne vain kutsuvat luokseen. Laukkuni, huivini, jopa mekko ja luuria myöten. Olen kietonut itseni ruusutarhan sydämeen. Yritän jotenkin selittää sen niin yksinkertaisesti kuin voin, ranskankieleni haparoi. Rakastan ruusuja koska haluan niitä itselleni. Jonakin päivänä astua pukuhuoneeseen joka on niitä täynnä. Onnistuneen esityksen jälkeen sulkeutua kukkien keskelle riisumaan illan yltäni. Yritän kutsua niitä luokseni taikavoimin. Haluan kaiken sen rakkauden ja ihailun mitä ruusuilla voi ilmaista.

Kevät on tullut Pariisiin. Ikkunalaudalla lauloi lujaa varpunen ja ihmiset pysähtyivät katsomaan pientä lintua. Kuulin että kaupunki oli ennen täynnä varpusia, mutta nyt ne ovat vain hävinneet. Syitä on monia, mutta sellaisen ilmaantuessa ei voi kuin jäädä ihastelemaan. Kevään edetessä niitä saapunee lisää. Pariisi ilman varpusta on onneton ajatus. 

Mitä kauemmin täällä olen kaupunki kutistuu silmissä. Olen ehtinyt saada aikaan pientä paheksuntaa tulokkaana vaikken mielestäni ole koskaan lähtenyt. Etuna kuitenkin ettei kaikki ole yhdestä porukasta kiinni. Valinnanvaraa riittää ja käytöstavat kunniaan. Kättään voi näyttää ja matkaa jatkaa. Tuskin ehtisin näyttäytyä yhdessä paikassa riittävän pitkään pistääkseni silmään. Muutama kullankallis ystävä todellisuuden testaamista varten riittää. Ehkä se on myös kokemus. Olen liian keskittynyt päämääriini että jaksaisin paneutua muuhun, joka on tällä hetkellä ylenpalttisen nautinnon tuottaminen itselleni joka suhteessa.

Kävelen ja syön, sitten kävelen lisää. Välillä juon. Sitten kävelen. Ja syön ja juon. Kävelen kolmatta viikkoa putkeen ja voin erinomaisesti. Ehkä juuri, koska voin niin hyvin, näen asiat miten ne todellisuudessa ovat olleet. Ensijärkytyksen ja surun eri tasojen pikakelauksen jälkeen jäljellä on vain syvä pettymys. Sitten kerron ihmisille samat asiat yhä uudestaan ja heidän on vaikea uskoa kuulemaansa.

Olen lukossa, mutta vain Suomeksi.

Päivärutiini on yksinkertainen. Herään, keitän kahvin ja syön aamiaisen. Pesen kasvoni ja aloitan ehostautumisen. Laitan itseni valmiiksi ja katson päivän tapahtumat läpi. Sitten lähden etsimään itselleni lounasta. Tavoitteena on kävellä mahdollisimman paljon ja löytää jotain kaunista. Pettymys hälvenee hieman. Sen tilalla on valo.

- Z -
SHARE:

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

© Aamiaiskone . All rights reserved.
Blogger Template Designed by pipdig