Odotin kyytiä kerrostalon pihalla ja takana aukesi ekan kerroksen ikkuna: "ota kuva noista kauimmaisista koivuista, miten kauniita!" nainen huikkasi suuntaani ja käskystä. Aurinko paistoi latvoihin täydellisessä kulmassa. Kaikella oli sädekehä.
Kotipihan vastavärit.
Olen jotain maininnutkin jo. Jostain muutoksesta ja miltä sen pitäisi tuntua että sen tunnistaa. Vaikka uuden määritelmä on juurikin sen tuntemattomuus. Keksin yhteen lauluun teemankin syvyydestä ja sinne hyppäämisestä. Lauluja minä haluan tehdä kun niitä osaan tehdä. Lauluja.
Mitä hittoa.
Miksi en usko itseeni vielä enemmän? Ei minun kaikkea tarvitse osata, vain sen missä haluan olla hyvä. Ja huomaan olevani vanki. Vapaudessa, kohtalossa. Näen tuon ristiriidan joka on yksin minussa. Ainakin sen lopullisen päätöksen teen itse ja olen varma että se johtaa hyvyyksiin sieltä syvyyksien kautta. Eihän kukaan lahjaani tunne kun en ole sitä vielä paljastanutkaan.
"Hyppää hyvä ihminen ja tanssi maraton.."
Kertosäe.
Vaikka näkisin tulevaisuuden. Se on minun luotavissa.
Joten tässä ei ole ristiriitaa eihän.
Se on kaikki minussa.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti