Tammela

Kiersimme Kyllikkien kesken Tammelan maisemia ja tirkistelimme luvalla kotiseudun pihoille. Vuotuinen kirppiskierros sai positiivisesti henkiä liikkeelle. Otin vaatimattoman erän kuvia enkä turhaan siitä valita. Eikö se olekin vain nykypäivän kansalaisen tavoite nauttia hetkistä sellaisenaan. Ottaa tila ja tunnelma itseensä ilman pakotettua tarvetta todistaa viihtyneensä.

Löysin itseni lähinnä haaveilemasta. Tavallisesta elämästä. Lopen kyllästyneenä vakuuttelemaan olevansa ehjä ja hyödyllinen kuin rompetorin tavara. Haaskatusta ajasta jonka olisin voinut tuhlata itseni onneen. Ja nyt vaikka tunnun istuvan taas yksin pedestaalilla, olen mieluiten tässä kuin paljastamassa niskaani pedoille. Se onnen määrä ja rakkaus, kunnioitus ja olemisen keveys jonka voisin jakaa ei saa jäädä turhautumaan. Nimittäin kateus on aivan luonnollista. Olen puristanut siitä öljyä lyhtyyni vaan en voi odottaa samaa muilta. Arvoni tuntien päätän olla sietämättä katkeruutta, suoraa tai passiivista. Olen tehnyt niin kovasti töitä päästäkseni tähän enkä silti koe saavuttaneeni murto-osaa potentiaalistani. Ei ole aikaa jäädä lannistumaan eikä tule. Ajattelin sen sijaan hengähtää. 

Selvisin.

Olen alkanut lukemaan hyvän vaimon käsikirjoja vanhoilta vuosikymmeniltä.

Katsonut kaikki pukudramaat.

Rakentanut kotia.

Tämä kaikki johtaa eteenpäin. Kaikki se hyvä ajallaan on meidän. Tähän olen aina uskonut ja tutuistakin metsistä voi löytää vaikka itämaisia ihmeitä. Strategiani on opiskella sen hetken kiinnostavinta alaa vaikka resurssien vähyys siirtää toteutusta jopa vuosilla. Ajan kypsyessä olen valmis ja täynnä ideoita. 

Täytyy vain jotenkin keskittää itsensä siihen asti.

Mieli rönsyää.

Se luo.

Tuhkasta nouseminen on melko käytetty vertauskuva. Joten en käytä sitä. Keksin uuden ja kerron koko tarinan aikanaan. 

Keskitytään sillä välin hiljaisuuteen vanha ystävä.