lauantai 9. kesäkuuta 2018

Viimeinen ateria

Mä haluaisin puhua kauneudesta ja sillai itsekkäästi itsestäni omassa päiväkirjassani, kun mä tajusin tos yks kerta etten oo niinku luulin ja alunperin päätin olla. Surin sitä aikani ja olihan se tragedia kun olikin pakko keksiä jotain parempaa. Niinku nytkin mulla on kädessä tölkki kaljaa, mut emmä sitä oikeastaan halua. Haluun suodattaa sitä maailmaa entistä selkeemmin sen tyypin kautta joka sitä silmää kantaa. Ja siis, muahan ahdistaa. Ihan syyttä ja hitto tyhjästä. Nään sellasia painajaisia että välillä oon varma että oon itse saatana. 

Mut missä kointähti on valonkantaja on se Venus, rakkauden jumalatar. Ja mä en näitä yhteyksiä ole itse keksinyt joten katse pois musta. Olen vain paljon lukenut. Koska uteliaisuus tappoi kissan, mutta nautinto toi hänet takaisin. Niin se loru oikeasti menee. Ottakaa vaikka selvää. Se on niin hienosti sanottu että tulen varmasti toistamaan itseäni.

Mut mä nään siinä kai järkeä koska rakkaus on kaikensyöjä ja mä ruokin sitä kädelläni sormi kerrallaan. Kai mä kans luotan johonki viisauteen, sellaiseen ikiaikaiseen joka on juuren kasvattanut syvälle maan sisään ja maasta minäkin olen. Kun jollain avaruuden taukopaikalla pysähdyn tankkaamaan ja esittelen kotini kartalta sanon: Laniakean superjoukko, Linnunrata, Auringosta kolmas tuo sininen tuossa, Tellus. Sitten kun minulta kysytään mitä etsin vastaan, että tiedän kun löydän sen. 
Niinku tiedän. Niinku.
Niinku niinku niin.

Salettiin se on semmonen hiton iso peili jossa ei näy mitään tai ketään. 
Vitsit mikä downeri.
Mitä siitäkin sit pitäis kelata
jos ei oo kerta ketään kelaamas.

Eiks vois vaan punaviiniä ja hyvää seksiä.
Mä söin tänään ihan sikana. Kaikkee tosi hyvää. Kuin olis menossa sähkötuoliin.
Kaikkee mitä ei sais ihan itekseni
ja mulle jäi siitä nälkä.

- Z-
SHARE:

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

© Aamiaiskone . All rights reserved.
Blogger Template Designed by pipdig