Tuntuu siltä kuin valmistelisi kuulentoa. Fyysistä neitsytmatkaa astraalihommien sijaan. Aktuaalista konkretiaa ja muuta mukavaa. Olen valmis tähän. Näin kiitäjän metamorfoosin viimeisen vaiheen. Se kuljeksi eksyneenä kivetyksellä ja huutojen saattelemana kiinnitti jokaisen sivustakatsojan huomion. Mikä ihme ja kumma se voisi olla. Niin pienillä siivillä ei mitenkään voi saada noin isoa ruhoa ilmaan. Sitten se kiipesi korrelle ja kiskoi loputkin siipensä ulos jääden kuivattelemaan niitä ilta-aurinkoon.
"Pitää unohtaa putoaminen."
Onhan tuokin, mutten ole niin typerä että lähtisin heti yrittämään korkeilta paikoilta. Tavoite lentämään oppimisessa on kyky polkaista suoriltaan ilmaan maan pinnasta. Ei suinkaan toivoa parasta vapaapudotuksessa. Kaikki pitää ottaa huomioon ilmanvastuksesta massan määrään. Jopa henkisiin painolasteihin. Jos jotain on jäänyt pahoittelematta kohtaa se. Jos joku ansaitsee kuulla kunniansa tee se. Suurempi ajatusrikos on kiertää tunteensa häpeillen. Sulloa ne pimeään selliin ja luulla olevansa niistä vapaa. Olen vihannut ja rakastanut, jopa yhtäaikaa. Olen ollut itsekäs ja uhrautuva toivoen kummastakin onnellista loppua. Olen lakannut välittämästä ja silti takertunut. Mutta erityisesti, olen ollut kateellinen. Niin kovin kateellinen.
Muistan kohtauksen The Man from U.N.C.L.E :sta jossa haaksirikkoutuneina aavikolle, sankari viehättävän lentoemännän seurassa pelkäsivät kohtaavansa väistämättömän janokuoleman. Seuralainen huokaa epätoivoissaan kuinka antaisi mitä vain lasillisesta viileää shampanjaa.
"Erikoinen toive kun meille riittäisi pullo vettä", Napoleon Solo päivitteli.
-Meillä ei ole kumpaakaan niin miksen haaveilisi siitä paremmasta.
Kävelykepin varassa itsestäänselvyydet paistoivat poissaolollaan. Miten kehtaattekin senkin kiittämättömät olla tanssimatta. Ei tämä tilani muihin tartu, älkää pelätkö. Mieleni kasvualusta oli alkanut rehottamaan kyynistä rikkaa. Ja jos ikinä pääsisin sauvastani eroon kitken teistä jokaikisen paljain käsin. En omin jaloin kyennyt riittävän lähelle sanoakseni takaisin. Jäin sinne sängynpohjalle makaamaan ja odotin että valkoinen katto muuttuisi elokuvateatterin kankaaksi. Silloin ajattelin usein, että mihin minä jalkojani tarvitsen jos lentäisin. Se kaikki oli siinä nyt ja siihen olin päätynyt. Vihdoinkin ymmärsin miten pudotaan katukivetyksen väliin ulottumattomiin. Vahingossa.
Tästä iloisempiin näkymiin. Täältä katsottuna kaikki näyttää ihan pienoismalleilta.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti