Rutiini on hyvä emäntä.
Laitan tuon tuosta kaiken turhaksi. Siinä hetkessä vellon vallon ja unohdan tahallani miten siitä noustaan. Tuolta selkäytimestä asti olen virkannut uusia säikeitä jotka reaktion jälkeen luovat lisää reaktioita. Jotka kaatuvana ketjuna palauttavat minut perusasioiden äärelle. Vaikka mikään ei riittäisi ja se turhuuksien turhuus on totuus. Nousen ylös. Keitän kahvin. Puen päälleni ja lähden ulos.
Älkää naurako haasteilleni. Toistuvuudestaan huolimatta pyrin ohittamaan ne arjessani, välillä vain pysähdyn väärässä kohtaa ja siinä se on. Se on vain liian helppoa eikä kaunista kenenkään luonnetta. Pidetäänhän toisiamme ennemmin pystyssä. Olen kuullut olevani ilahduttavaa seuraa ja erinomainen tarinankertoja. Eikä kukaan halua minun lopettavan kun innostun laulamaan.
Ei se taaskaan paljoa vaatinut. Siistin kauneuspöydän pintaa ja siistin hieman nojatuoleja. Sytytin alttarilla kynttilän palamaan ja pölytin öljylampun. Sieltä ilmestyi henki vaihtaakseen kuulumiset. Juttelimme niitä näitä kunnes meni takaisin nukkumaan. En aikoinaan tiennyt mitä toivoa joten ehdotin tutusmisleikkejä. Innostuimme siitä niin, että olemme pitäneet yhtä siitä lähtien. Hän on nimittäin kovin viisas ja kokenut, mainio vitsiniekka. Sen on harva ahneudeltaan nähnyt. Eikä minun tulisi mieleenikään turhauttaa niin voimakasta olentoa. Kas mitä tahansa silloin toivon se olisi lopulta opetus ylpeydelleni. Tuhansien vuosien jälkeen kaipaisin itsekin ystävää. Hänen viinikellarinsa tuntuu olevan ehtymätön.
Olen tyytyväinen tähän järjestykseen ja kelvollinen sisustaja. Nyt tuntuu taas hieman paremmalta.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti