Itsensä eheytys on jalo tavoite. Olen heitellyt aikani palloa kädestä toiseen ja purkanut muuria samalla rakentaen sitä toisesta päästä. Päätöksiä on tehty ja hidas siirtyminen uusin asetelmiin on alkanut jo hyvä tovi sitten. Olen myöntänyt virheeni ja heikkouteni. Keskitän itseni tähän ainokaiseen pisteeseen jonka läsnäolollani omistan. Etenen hiirenaskel kerrallaan sillä jokainen niistä tuntuu huimaavalta harppaukselta. Luulen herkistyneeni, mutta todellisuudessa olen vain ollut piilossa. Kuinka kaikki on ollut hieman liikaa ja se tulee aina olemaan niin. Vaihdan seinät aurinkohattuun.
Tämä asia on selkeä kuin pilvetön päivä. Ainakin tänään ja tällä hetkellä. Luovat keinot purkaa omat riitansa ovat runsaat ja unohdan sen usein. Kuten sen miten puhutaan, kuinka ihminen itseään ilmaisee ja kertoo haluistaan. Mieli on täynnä kiertoteitä joilla oikaisee itsensä vain kauemmas päämäärästään. En ymmärrä. En vain vieläkään sitä ymmärrä, mutta se ei ole vakavaa. Ketjun päätteeksi naurahdan ja muistan, siitähän voi vaikka laulaa. Ainiin olenhan soitin ja miksi pyytäisin anteeksi, että runoilija sen lisäksi.
Uhon laantuessa olen löytänyt sisältäni tilaa sunnuntaisen iltapäivän teekutsuille. Etsin reseptejä perinteisiin kurkkuvoileipiin ja ahkeraan ruusukuvioista astiastoa. Asun täällä vaaleanpunaisen villapaitani sisällä ja suttaan vihkojen kansia koruviivoilla. Astun ulos vasta kun siellä tuoksuu kevät. Tarvitsen itseäni enemmän kuin muita ja tekemistä riittää. Olen pahoillani jos ikävöitte mutten ole sitä liikaa. Toivokaa minulle vain parhainta niin ehkä näemme vielä. Tämä ei ole koskaan ollut kilpailu huomiosta. Ja ajattelin keskittyä olemaan kaunis ihan omaksi ilokseni.
Rakastaen.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti