Kyse ei ole inspiraation puutteesta, vaan kuinka paljon itsekeskeisyyttään sallii. Toisinaan luovan prosessin tie käyttää aikansa päästäkseen itsestään yli ja toisinaan kaikista muista. Sellaisen itsetietoisuuden kanssa eläminen on tukahduttavaa mikäli tarkastelee asiaa ulkopuolelta. Taiteen tekeminen on silloin suorastaan sietämätöntä ja tavoitellessaan sen huippuja joutuu irtaantumaan alkuperäisistä muoteista. Käyn sisälläni kaikki epäsovinnaisuudet joita vastaan normaalisti asettuisin ja muutun vastenmieliseksi. Vasta siinä tilassa voin saavuttaa jotain itseäni suurempaa. Se olento asettaa itsensä jalustalle ja kaikki mihin koskee muuttuu kullaksi. Kyseenalaistamatta. Kuulen ääniä ympärilläni, mutta ne ovat vain muurahaiskeon rapinaa. Vain minä koko kaikkeudessa ymmärrän etten tiedä mitä olen tekemässä, mutta lopputulos ylittäisi senkin harhan.
Kun viimein havahtuu omasta liejustaan sitä vain toivoo ettei kukaan ollut näkemässä. Koska haluan, että ojentaessani kättäni joku vielä tarttuisi siihen ja auttaisi minut seisomaan.
Kaikki mitä luulin olevani onkin nestemäistä ja muotoaan muuttavaa. Se tieto ei tarjoa kenellekään sitä tukea mitä he kaipaavat joten se pitää naamioida. Eivät varmasti silloinkaan ymmärrä mitä taide on tai mitä se vaatii. Eikä sillä ole merkitystä. Tämä on vain työtä vaikka se olisi hulluutta.
Minun olisi alusta alkaen pitänyt pyytää neuvoja itseltäni.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti